— Sari, millä perusteella te oikein ajattelette, että minun velvollisuuteni olisi elättää teidän poikaanne? Hän on mieheni, hän on tässä suhteessa se mies, ja hänen kuuluisi huolehtia minusta eikä päinvastoin! Voitte siis ottaa tuon ”puolustamisenne” mukaanne ja kävellä aivan rauhassa ulos!
— Anna, avaa ovi, minä täällä! Toin tuoreita kaalipiirakoita, juuri sellaisia kuin Mikael eniten pitää!
Oven takaa kantautunut ääni oli pirteä ja määrätietoinen. Siinä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta teeskennellä, ettei asunnossa olisi ketään kotona. Anna pyyhkäisi hitaasti kätensä keittiöpyyhkeeseen ja loi sitten mieheensä lyhyen, painavan katseen.
Mikael istui pöydän ääressä ja tuijotti jäähtyneeseen kahviinsa. Koko hänen olemuksensa yritti viestiä kärsivää neroa, jonka olemassaolon kriisi oli nielaissut syvään pyörteeseensä. Äitinsä saapumiseen hän suhtautui kuin ovikello olisi ollut vain yksi tungetteleva ja epätäydellinen osa ulkomaailmaa.
Lukko naksahti, ja Anna pakotti kasvoilleen kohteliaan hymyn. Kynnyksellä seisoi Sari: vankkarakenteinen nainen laadukkaassa takissa, katse terävänä ja raskaana. Kädessään hän piteli nyyttiä, josta levisi tukahduttavan kodikas, vastapaistetun leivonnaisen tuoksu. Hän ei niinkään astunut sisään kuin lipui eteiseen, mukanaan horjumattoman oikeassa olemisen ilmapiiri.
— Hei, Anna. Miksi olet noin kalpea? Oletko sairas? Sari kysyi samalla, kun riisui takkiaan ja tarkasteli asuntoa tutkivasti. — Missä Mikael on? Keittiössäkö? Arvasinhan minä.
Sari ei jäänyt odottamaan kutsua, vaan suuntasi suoraan keittiöön. Hänen ilmestymisensä rikkoi heti sen steriilin järjestyksen, jota Anna piti niin suuressa arvossa. Sileine teräspintoineen ja pelkistettyine muotoineen keittiö ei sopinut lainkaan näyttämöksi näin ylitsevuotavalle äidilliselle huolenpidolle. Mikael irrotti viimein katseensa kupista ja tervehti äitiään vaisulla nyökkäyksellä sekä väkinäisellä hymyllä.
— Hei, äiti. Miksi tulit näin aikaisin?
— Äidille ei ole koskaan liian aikaista tulla poikansa luo, Sari ilmoitti ja laski piirakkapussin pöydälle kuin lipun. — Näen heti, että olet laihtunut ja aivan kulunut. Toin sinulle voimaa. Syö, nämä ovat vielä lämpimiä.
Anna asetti vedenkeittimen ääneti liedelle. Hänen liikkeensä olivat hillittyjä ja lähes äänettömiä, mutta jokaisesta eleestä tihkui läpi valtava sisäinen jännitys. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut näyttelijä läpikotaisin tutussa näytelmässä, jossa jokainen rooli ja jokainen repliikki oli kirjoitettu valmiiksi.
Ensin tulisi alkusoitto: puhetta säästä, kaukaisten sukulaisten terveydestä ja kaupan hinnoista. Sitten, kun maaperä olisi pehmennetty tarpeeksi tällä arkisella kiertelyllä, Sari siirtyisi varsinaiseen asiaan.
— Sinulla on aina siistiä, Anna. Oikeastaan suorastaan steriiliä, anoppi huomautti ja veti sormellaan työtason reunaa pitkin. Hän vaikutti tyytyväiseltä huomattuaan, ettei pölyä ollut. — Kodikkuutta täällä ei vain ole kovin paljon. Mies tarvitsee lämpöä, varsinkin kun hänellä on näin raskas vaihe elämässään.
Anna laski kupin hänen eteensä.
— Haluatteko teetä? Mustaa vai vihreää?
— Mustaa, kuten aina. Mikael, ota nyt edes yksi piirakka. Ne ovat vielä lämpimiä. Sinulla ei ole lainkaan ruokahalua, sitä on tuskallista katsoa, Sari sanoi ja työnsi lautasen hellästi poikansa eteen.
Mikael huokaisi teatraalisesti, otti piirakan käteensä, mutta ei puraissut. Hän käänteli sitä sormissaan kuin kyseessä olisi ollut jokin filosofinen pyhäinjäännös eikä tavallinen kaalipiirakka.
— Nyt ei ole aikaa piirakoiden ahmimiselle, äiti. Ajatuksia…
Se oli tunnussana. Merkki. Anna tunsi, kuinka anoppi keräsi itsensä saman tien, keskitti kaiken huomionsa ja valmistautui hyökkäykseen. Sari kääntyi häntä kohti, ja hänen kasvoilleen asettui se säälivä, myötätuntoinen ilme, jonka hän oli vuosien varrella hionut täydelliseksi.
— Näetkö, Anna. Ihminen kääntyy sisäänpäin ja etsii. Luova sielu ei voi elää samalla tavalla kuin muut, minuutista toiseen. Hän tarvitsee aikaa ymmärtääkseen itsensä uudelleen ja löytääkseen uuden suunnan. Juuri sellaisina hetkinä läheisten tuki on erityisen tärkeää. Naisen viisaus on siinä, että hän tarjoaa olkapään silloin, kun miehellä on vaikeaa. Hän ymmärtää, hyväksyy…
Sari puhui hiljaa ja pehmeästi, aivan kuin olisi kietonut huoneen sanoillaan lämpimään mutta tukahduttavaan peittoon. Mikael kuunteli marttyyrimäinen ilme kasvoillaan ja antoi äänettömän hyväksyntänsä jokaiselle äitinsä lauseelle. Anna puolestaan kaatoi kuuman veden kuppeihin.