Anna laski muuttolaatikot seinän viereen, työnsi ikkunan auki ja jäi pitkäksi aikaa paikoilleen. Alhaalla puistokäytävällä kulki ihmisiä koiriensa kanssa, lapset polkivat pyörillään ympyröitä ja koko tavallinen, huomaamaton arki liikkui eteenpäin niin levollisesti, että se tuntui melkein järjestetyltä juuri häntä varten.
Ensimmäisenä hän kaivoi esiin kahvinkeittimen. Ei astioita, ei kirjoja, ei vaatteita — kahvinkeittimen. Hän keitti kupillisen, istahti ikkunalaudalle ja kietoutui tuttuun vilttiin.
Asunnossa oli hiljaista. Rauhallista. Niin hyvää, että se tuntui lähes oudolta.
Anna työskenteli pienessä kustantamossa toimittajana. Hän oli pitänyt työstään aina, vilpittömästi ja vakavasti, mutta viime vuosina se oli jäänyt kuin itsestään sivummalle. Aivan kuin hän olisi hävennyt ottaa itselleen liikaa tilaa. Nyt sitä tilaa oli äkkiä enemmän — ja Anna huomasi, miten nopeasti se alkoi täyttyä hänen omilla asioillaan.
Hän palasi käsikirjoituksen pariin, jota oli siirtänyt syrjään jo kaksi vuotta. Se oli nuoren hämeenlinnalaisen kirjoittajan teksti: elävä, levoton, paikoin vielä keskeneräinen, mutta sen sisällä sykki jotakin aitoa. Anna teki töitä iltaisin, kahvikuppi vieressään ja ikkuna raollaan, eikä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vilkaissut kelloa vähän väliä.
Elokuussa hän ja työkaveri Emma lähtivät viikonlopuksi Porvooseen. Ei minkään erityisen syyn vuoksi. Perjantai-iltana he vain istuivat autoon ja ajoivat. Valkoisia kirkkoja, puuaitoja, torilta ostettuja mansikoita ja hotellin huvittava kissa, joka nukkui vieraiden matkalaukkujen päällä. Siellä Anna nauroi kevyemmin kuin oli nauranut ehkä vuosiin.
— Sinusta on tullut erilainen, Emma sanoi illallisella ja katseli häntä hieman ihmeissään.
— Millä tavalla?
— En minä oikein tiedä. Aidompi ehkä, Emma kohautti olkapäitään. — Ennen olit aina jotenkin… koossa. Kuin vartiossa.
Anna jäi miettimään sitä. Niin, luultavasti se piti paikkansa. Kun elää pitkään valmiina toisen suvun seuraavaa temppua varten, koko keho oppii olemaan varuillaan. Siitä tulee tapa. Ja tavasta pääsee irti hitaasti.
Syksyllä hän törmäsi Jukkaan sattumalta ruokakaupassa, kassojen lähellä. Jukka näytti tavalliselta, ehkä hieman laihtuneelta. Kädessään hänellä oli pussi pastaa ja purkki tomaattisosetta. He tervehtivät toisiaan. Vaihtoivat muutaman sanan, ehkä kolmen minuutin verran — säästä, arjesta, siitä että juuri siinä kaupassa oli hyvä kalatiski. Sitten he erosivat kohteliaasti, ilman katkeruutta.
Kävellessään autolle Anna ajatteli: tässäkö se oli. Seitsemän vuotta, avioero, kohtaaminen kassajonon vieressä ja kolme minuuttia tyhjää puhetta. Hän ei tuntenut kipua eikä vihaa. Vain hiljaisen jäähyväisen ihmiselle, jota oli joskus rakastanut, mutta joka oli jäänyt asumaan johonkin toiseen aikaan.
Kotona hän pani veden kiehumaan, otti jääkaapista vihanneksia ja laittoi musiikin soimaan. Ikkunan takana ilta tummeni, katuvalot syttyivät yksi toisensa jälkeen, ja asunto täyttyi lämpimästä valosta.
Anna pilkkoi paprikaa, sekoitti kattilaa ja vilkaisi välillä ulos. Hän ajatteli käsikirjoitusta, Porvoon-matkaa ja sitä, että seuraavalla viikolla hän ilmoittautuisi keramiikkakurssille. Hän oli halunnut sitä jo pitkään, mutta lykännyt aina myöhemmäksi.
Enää hän ei lykännyt.
Elämä oli ollut aivan lähellä koko ajan. Oven avaaminen oli vain pitänyt viimein tehdä itse.
Vuokrasopimuksen hän lopulta jatkoi — ei enää kuukaudeksi eikä epäröiden, vaan suoraan vuodeksi, yhdellä varmalla painalluksella. Juuri niin kuin alusta asti olisi pitänyt.
Laura, se sama nainen Mäkelänkadun kahvilasta, tuli yllättäen Annalle läheiseksi. Ensin he kirjoittelivat harvakseltaan, sitten useammin, ja lopulta he vain lähtivät yhdessä katsomaan nykykeramiikan näyttelyä. Näyttelyssä he puhuivat kolme tuntia niin keskittyneesti, että unohtivat melkein kokonaan katsoa esineitä. Outoa, miten elämä joskus tuo ihmisiä yhteen — jonkun toisen ilkeyden kautta, erikseen koetun kivun läpi — ja äkkiä siinä onkin ihminen vieressä.
Myöhemmin selvisi, että Mikael oli sittenkin päätynyt poliisin kiinnostuksen kohteeksi. Ei Marian tapauksen vuoksi; sen jäljet oli piilotettu liian huolellisesti. Kyse oli toisesta jutusta, vanhemmasta. Anna kuuli siitä Lauralta marraskuussa teen äärellä, eikä tuntenut voitonriemua. Ainoastaan tyyntä ajatusta: no hyvä sitten.
Maria soitti kerran. Hän oli ensin hiljaa lähes kymmenen sekuntia ja sanoi sitten:
— Sinä olit oikeassa.
Ei muuta.
Anna vastasi lyhyesti, ilman tarpeettomia sanoja:
— Tiedän. Pidä huolta itsestäsi.
Puhelun jälkeen hän laski kännykän pöydälle ja istui pitkään ikkunaan katsoen.
Hän ei halunnut murskata ketään enempää. Siihen ei ollut tarvetta.
Joulukuu saapui hiljaisesti: pakkasen kirpeänä ilmana, varhaisina hämärinä ja mandariinien tuoksuna jokaisessa kaupassa. Anna koristeli asuntonsa yksin ja kiirehtimättä. Valosarja ikkunaan, kuusenoksa maljakkoon, lempimuki porokuvioineen — se sama, jonka hän oli säilyttänyt opiskeluvuosilta asti.
Uuttavuotta hän vietti Emman ja Lauran kanssa. Heitä oli kolme, pöydässä hyvää viiniä, naurettavia maljapuheita ja parveke, jolta näki muiden ihmisten ilotulitukset kaupungin yllä.
Kun kello löi kaksitoista, Anna seisoi ikkunan ääressä ja katseli valoja. Hän ajatteli, kuinka vuotta aiemmin oli istunut samaan aikaan sohvalla elämässä, joka tuntui nyt melkein vieraalta. Silloin hän ei vielä tiennyt osaavansa näin: kevyesti, pelkäämättä, omillaan.
Nyt hän tiesi.
Hän kohotti lasinsa. Ikkunan takana seuraava ilotulite hajosi taivaalle — kirkkaana, lyhyenä ja kauniina.
Tässä se sitten oli, Anna ajatteli. Ei loppu. Alku.