eikä hän näyttänyt vielä päättäneen, pitäisikö hänen suuttua vai vaieta kokonaan.
— Olisit voinut edes vähän… hän aloitti.
— Jukka, Anna keskeytti rauhallisesti. — Minun täytyy sanoa sinulle yksi asia. Ilman riitaa. Minulla ei ole mitään häitä vastaan. Eikä sitä vastaan, että autetaan. Mutta se, mitä sinä ja Maria olette suunnitelleet, ei ollut avun pyytämistä. Se oli jotakin aivan muuta.
Jukka ei vastannut. Hän meni keittiöön ja kolisteli vedenkeitintä niin, että hiljaisuus särkyi vasta sillä äänellä.
Anna palasi olohuoneeseen ja avasi kannettavansa. Vuokrasopimus oli yhä näytöllä odottamassa. Asunto Rantakadulla. Neljäs kerros. Ikkunat puistoon.
Hän jäi tuijottamaan näyttöä, mutta ajatukset eivät pysyneet sopimuksessa. Ne palasivat Mikaelin katseeseen. Siihen viimeiseen, ovella nähtyyn katseeseen. Siinä oli ollut jotakin väärää. Ei vihaa eikä loukkaantumista. Jotakin viileämpää.
Tuo mies tietää jotakin, Anna ajatteli. Tai sitten hän on järjestämässä jotakin.
Sormi pysähtyi kosketuslevyn ylle.
Eikä hän vieläkään painanut.
Nyt hänen mieleensä oli noussut toinen kysymys. Miksi Mikael oli ollut koko ajan hiljaa? Hän vaikutti terävältä, tarkkaavaiselta eikä vähääkään aralta. Silti hän ei ollut sanonut sanaakaan. Oli vain katsellut, kuunnellut ja painanut mieleensä.
Miksi?
Vastaus tuli yllättäen, eikä lainkaan sitä kautta, mistä Anna olisi osannut sitä odottaa.
Kolme päivää Marian käynnin jälkeen Annalle kirjoitti tuntematon nainen. Viesti oli lyhyt, ilman tervehdystä tai selittelyä: ”Oletteko te Jukka Korhosen vaimo? Minun täytyy puhua kanssanne. Tämä on tärkeää.”
Anna luki viestiä pitkään. Lopulta hän vastasi: ”Kerro vain.”
He tapasivat kahvilassa Mannerheimintiellä. Paikka oli pieni ja lämminhenkinen: puiset pöydät, himmeä valo ja kardemumman tuoksu, joka leijui ilmassa. Naisen nimi oli Laura. Hän oli kolmekymmentäkaksivuotias, puhui hiljaisella äänellä ja piti käsiään pöydällä siististi ristissä, aivan kuin olisi istunut kuulustelun sijasta kokeessa. Laura työskenteli kirjanpitäjänä samassa yrityksessä, jossa Mikael oli merkitty kaupalliseksi johtajaksi. Ja hän tiesi jotakin kiinnostavaa.
Mikael ei ollut vain etsinyt paikkaa häitä varten. Hän oli etsinyt ihmisiä, joiden kautta voisi kierrättää muutaman näennäisen liiketoimen. Papereissa kaikki näyttäisi aivan tavalliselta: maksuilta catering-palveluista ja kaluston vuokraamisesta. Rahat kulkisivat ensin hänen veljensä yritykseen ja sieltä eteenpäin. Yksinkertainen kuvio, melkein huomaamaton. Tarvittiin vain hyväuskoisia sukulaisia, joilla oli rahaa ja asunto.
Laura kertoi kaiken tasaisella äänellä, ilman liioittelua. Välillä hän tarkisti jotakin puhelimestaan. Anna kuunteli ja joi kahviaan. Hänen sisällään ei noussut paniikkia eikä varsinaista hämmästystä. Oli vain se outo tunne, joka tulee silloin, kun on jo pitkään aavistanut jonkin olevan pielessä ja saa viimein varmistuksen.
— Miksi kerrot tämän minulle? Anna kysyi.
Laura vaikeni hetkeksi.
— Koska vuosi sitten hän teki saman minun sisarelleni. Sisareni menetti noin kaksituhatta euroa eikä pystynyt puoleen vuoteen kunnolla poistumaan kotoaan.
Anna palasi kotiin illalla. Jukka istui sohvalla ja katsoi televisiosta jotakin. Hän näytti rennolta, tutulta, melkein turvalliselta, niin kuin aina. Anna riisui kenkänsä, ripusti takkinsa naulaan, meni olohuoneeseen ja istuutui nojatuoliin häntä vastapäätä.
— Jukka, tiesitkö sinä Mikaelin järjestelystä?
Jukka ei vastannut heti. Ensin hän laski television äänenvoimakkuutta. Sitten hän käänsi katseensa Annaan, ja siinä katseessa Anna näki kaiken. Ei syyllisyyttä. Ei säikähdystä. Vain väsyneen ärtymyksen, sellaisen kuin ihmisellä, joka on jäänyt kiinni jostakin omasta mielestään vähäpätöisestä.
— Anna, sinä keksit taas omiasi.
— En keksi, hän sanoi. — Tapasin ihmisen, joka tuntee yksityiskohdat. Paperit, summat, koko kuvion. Tämä ei ole mielikuvitusta.
Jukka nousi ja käveli huoneen poikki.
— Mikael on ihan kunnollinen mies. Maria rakastaa häntä. Sinä et ole koskaan hyväksynyt minun perhettäni…
— Jukka. Anna sanoi hänen nimensä hiljaa, mutta se riitti pysäyttämään hänet. — En aio väitellä tästä. Haluan vain sanoa suoraan: minä haen avioeroa.
Televisio mutisi jotakin nurkassa. Ulkona joku painoi auton torvea. Elämä jatkui tavalliseen tapaansa, piittaamatta siitä, mitä tässä olohuoneessa oli juuri tapahtunut.
Jukka oli kauan hiljaa. Lopulta hän kysyi:
— Häiden takiako?
— Ei, Anna vastasi. — Häät olivat vain viimeinen asia, joka minun piti nähdä.
Eroprosessi kesti neljä kuukautta. Siinä ei ollut suuria kohtauksia eikä kovaäänisiä riitoja, vain uuvuttavaa hitautta. Lakimies. Asiakirjat. Omaisuuden jakaminen. Allekirjoitukset. Jukka yritti muutaman kerran puhua, selittää ja kääntää tilanteen vielä toiseksi, mutta joka kerta hän törmäsi samaan tyynen lujaan seinään, jonka Anna oli rakentanut sisälleen jo sinä päivänä Mannerheimintien kahvilassa.
Maria meni lopulta naimisiin Mikaelin kanssa. Hiljaisesti, pienessä piirissä, ilman näyttäviä juhlia ja ilman kenenkään toisen rahoja. Ehkä suunnitelma oli mennyt pieleen, ehkä Mikael oli päättänyt olla ottamatta riskiä. Anna kuuli asiasta sattumalta yhteiseltä tuttavalta, eikä tuntenut juuri mitään. Ainoastaan kevyen, melkein fyysisen helpotuksen.
Rantakadun asunnon hän vuokrasi kesäkuussa.
Muutto vei yhden päivän. Tavaraa olikin yllättävän vähän, tai ehkä Anna vain otti mukaansa sen, mikä todella kuului hänelle. Muutama laatikko, kaksi matkalaukkua, rakas viltti, jonka hän ja Jukka olivat kerran ostaneet Vantaan torilta. Viltin hän otti. Muistoa torista ei; se jäi jonnekin sinne entiseen asuntoon, sohvan ja seitsemän yhteisen vuoden viereen.
Uusi koti otti hänet vastaan hiljaisuudella ja tuoreen maalin tuoksulla. Neljäs kerros, korkeat huoneet, näkymä puistoon — täsmälleen sellaisena kuin hän oli sen mielessään nähnyt.