Kuukausi, Anna ajatteli. Minulla on yksi kuukausi aikaa.
Hän ei vielä silloin tiennyt Mikaelin veloista. Eikä siitä, että Marian kansioon merkitty pitopalvelu oli Mikaelin serkun yritys. Hän ei tiennyt sitäkään, että ”noin neljäkymmentä vierasta” tarkoitti todellisuudessa kuuttakymmentäkahdeksaa ihmistä.
Mutta kaikki se selviäisi hänelle. Ja hyvin pian.
Ensimmäinen merkki tuli taulukon muodossa.
Maria lähetti sen sunnuntaiaamuna kello 7.45, aikaan jolloin tavalliset ihmiset nukkuivat vielä. Tiedoston otsikko oli ”Hääbudjetti”, ja siihen oli kirjattu järjestelmällisesti kaikki: kukat, tarjoilu, kalustevuokra, koristeet, valokuvaaja. Alareunaan oli merkitty loppusumma — 3 800 euroa. Viereisessä sarakkeessa oli jo valmiiksi täytetty kohta: ”Jukka ja Anna — 50 %”.
1 900 euroa.
Anna istui keittiössä kahvimuki kädessään ja tuijotti puhelimen näyttöä. Seinän takana Jukka nukkui vielä. Hän joi kahvinsa loppuun, laski kupin tiskialtaaseen, palasi makuuhuoneeseen ja pukeutui rauhallisesti, niin hiljaa kuin pystyi. Sitten hän lähti ulos.
Hänen oli saatava ajatella ilman muiden ääniä, ilman kenenkään hengitystä vieressään.
Hän käveli rantaan asti. Liikkeellä oli tuskin ketään: muutama lenkkeilijä ja vanhempi mies koiransa kanssa. Anna kulki hitaasti veden reunaa pitkin, mutta hänen ajatuksensa eivät pyörineet rahassa. Raha oli vain seuraus. Hän mietti sitä, miten kaikki oli toiminut viimeiset seitsemän vuotta. Ensin pieni pyyntö. Sitten vähän suurempi. Lopulta asia oli muuttunut itsestäänselvyydeksi. Ja jossain vaiheessa Anna oli lakannut olemasta tässä tarinassa ihminen.
Hänestä oli tullut resurssi.
Rauhallinen, kätevä ja vaiti pysyvä resurssi.
Kymmenen aikaan hän palasi kotiin. Jukka istui jo keittiössä, selasi puhelintaan ja joi teetä.
— Näitkö taulukon? hän kysyi nostamatta katsettaan.
— Näin.
— No? Mitä mieltä olet? Maria on kyllä tehnyt hyvää työtä, kaikki on laitettu järjestykseen.
— Hyvin perusteellisesti, Anna myönsi. Hän kaatoi itselleen lasin vettä ja istuutui Jukkaa vastapäätä. — Jukka, me emme maksa 1 900 euroa.
Jukka kohotti päänsä. Hänen ilmeensä oli sellainen kuin Anna olisi juuri puhunut kieltä, jota hän ei ymmärtänyt.
— Kyse on hänen häistään. Sellaiset ovat vain kerran elämässä.
— Sinä olet jo sanonut tuon ”kerran elämässä”. Kuuntele nyt minua. Anna laski kätensä pöydälle, tyynesti ja ilman mitään näytelmää. — Minä en ole kenenkään juhlan rahoittaja. Jos sinä haluat antaa siskollesi rahaa lahjaksi, voit tehdä sen omista varoistasi. Mutta yhteisestä budjetista sitä ei oteta.
Jukka oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi hitaasti, painokkaasti:
— Ymmärrätkö sinä, miltä tämä näyttää? Mitä ihmiset sanovat?
— Mitkä ihmiset, Jukka?
Hän ei vastannut. Hän nousi, poistui eteiseen, ja hetken kuluttua Anna kuuli hänen matalan äänensä puhelimessa. Hän soitti Marialle.
Maria tuli iltapäivällä. Tällä kertaa hänellä ei ollut kansiota mukanaan, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, joka sopi vakaviin neuvotteluihin. Mikael jäi jälleen eteiseen. Hän seisoi siellä, tuijotti puhelintaan ja esitti, ettei ollut varsinaisesti paikalla lainkaan.
— Anna, Maria aloitti istuutuessaan sohvalle sellaisena ihmisenä, joka oli harjoitellut puheensa etukäteen. — Minä ymmärrän, että summa tuntuu isolta. Mutta katso nyt, tämä on minimi. Me olemme jo karsineet kaiken mahdollisen.
— Minä näin taulukon, Anna sanoi.
— Sitten sinä myös ymmärrät, ettei siitä voi enää ottaa pois. Pitopalvelun kanssa on melkein sovittu, valokuvaajankin kanssa…
— Maria, odota. Anna keskeytti pehmeästi, mutta niin selvästi, että Maria vaikeni. — Haluan tarkistaa yhden asian. Se pitopalveluyritys — onko se nimeltään ”Maku ja Muoto”?
Maria jännittyi tuskin havaittavasti.
— No… on.
— Omistaja on Antti Virtanen. Mikaelin serkku, eikö niin?
Hiljaisuus venyi pitkäksi. Eteisessä Mikael lakkasi katsomasta puhelintaan.
— Mistä sinä… Maria aloitti.
— Otin selvää, Anna sanoi yksinkertaisesti. — Ennen kuin käytän 1 900 euroa, tarkistan, minne rahat ovat menossa. Se on aivan normaalia. Ja vielä yksi asia: katsoin myös hintoja. Vastaavan tarjoilun kuudellekymmenelle hengelle saa kolmelta muulta yritykseltä noin puoleen hintaan.
— Me valitsimme heidät, koska luotamme heihin, Maria sanoi, ja hänen ääneensä ilmestyi terävä sävy.
— Ymmärrän. Mutta minä en luota heihin. Anna nousi, käveli ikkunan luo ja kääntyi sitten takaisin. — Olen valmis auttamaan järjestelyissä. Voin käyttää aikaani, energiaani, ottaa koordinointia vastuulleni. Rahaa en anna. En 1 900 euroa, en 900 euroa enkä 500 euroa. Se, että häät pidetään meidän kodissamme, on jo lahja, jos se on päässyt unohtumaan.
Maria katsoi veljeään. Jukka tuijotti pöytää.
— Jukka, hän sanoi.
Jukka pysyi vaiti.
— Jukka, sano nyt hänelle jotain.
— Anna, ehkä edes osittain… hän aloitti katsomatta vaimoaan.
— Ei, Anna sanoi.
Se oli vain yksi sana. Ei vihaa, ei korotettua ääntä. Pelkkä suljettu ovi.
Maria lähti kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Hän puki takkinsa hiljaa, nyökkäsi veljelleen ja kulki Annan ohi katsomatta tähän. Mikael seurasi perässä yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, puhelin edelleen kädessään. Juuri ovella hän kuitenkin pysähtyi, kääntyi ja katsoi Annaa tarkasti, arvioiden, aivan kuin olisi vasta sillä hetkellä nähnyt hänet kunnolla.
Katse oli epämiellyttävä. Tutkiva.
Anna sulki oven.
Jukka jäi seisomaan eteiseen sen näköisenä, että jokin oli mennyt täysin toisin kuin hän oli kuvitellut.