— Oletko sinä kuuro vai mitä? Minähän sanoin: häät! Meidän kotonamme! Kuukauden päästä! — Jukka seisoi olohuoneen oviaukossa takki yhä päällään ja ostoskassit käsissään. Hän katsoi vaimoaan sillä ilmeellä, jolla ihminen ilmoittaa jotakin täysin päivänselvää. — Maria menee naimisiin, ja me autamme häntä. Siinä kaikki, asia loppuun käsitelty.
Anna ei nostanut katsettaan kannettavasta heti. Hän istui sohvalla jalat allaan, ja juuri sillä hetkellä hänen sormensa leijui Lähetä-painikkeen yllä. Uuden asunnon vuokrasopimus Jokikadulla oli täytetty, allekirjoitettu sähköisesti ja odotti enää yhtä ainoaa liikettä.
Yhtä. Ainoaa. Liikettä.
Anna sulki tietokoneen kannen.
— Hei vain sinullekin, hän sanoi tasaisella äänellä.
Jukka meni keittiöön. Kassit kolahtivat pöydälle, ja purkit kilahtelivat toisiaan vasten. Hetken kuluttua hän palasi olohuoneeseen ilman takkia ja hieroi käsiään yhteen kuin mies, joka oli juuri ratkaissut suurenkin maailmanlaajuisen ongelman.
— No? Kuulitko sinä, mitä minä sanoin?
— Kuulin, Anna vastasi ja laski kannettavan varovasti sohvapöydälle. — Kerro tarkemmin.
Maria, Jukan nuorempi sisar, kuului siihen ihmislajiin, joka astui huoneeseen ja sai sen välittömästi tuntumaan ahtaammalta. Hän oli kaksikymmentäkahdeksanvuotias, hänen äänensä oli kuin uutistenlukijalla ja katseessa oli aina pieni siristys. Maria ei koskaan pyytänyt mitään. Hän ilmoitti. Ja jostain syystä muut yleensä suostuivat. Jopa Anna, joka oli seitsemän avioliittovuoden aikana oppinut tämän suvun ulkoa: jokaisen tavan, jokaisen rivien välin, jokaisen hiljaisuuden.
Sulhanen, Mikael-niminen mies, oli ilmestynyt Marian elämään kahdeksan kuukautta aiemmin. Helmikuisella perheillallisella hän oli istunut vaitonaisena, syönyt tuskin mitään ja tutkinut asuntoa poikkeuksellisen tarkasti. Silloin Anna oli ajatellut sen johtuvan ujoudesta. Myöhemmin hän oli alkanut epäillä, ettei kyse ehkä ollutkaan siitä.
— He haluavat pienet häät, Jukka selitti ja käveli edestakaisin olohuoneessa. — Ehkä nelisenkymmentä ihmistä. Ravintola maksaa liikaa, samoin juhlatilan vuokraaminen. Meillä taas on iso asunto. Pöydät saa järjestettyä, musiikin voi laittaa soimaan…
— Neljäkymmentä ihmistä, Anna toisti hitaasti.
— No, ehkä vähän enemmän. Maria sanoi, että suunnilleen.
— Mitä ”suunnilleen” tarkoittaa?
Jukka pysähtyi kesken askeleen.
— Anna, kyse on minun siskostani. Häät ovat vain kerran elämässä.
Anna katsoi häntä. Sitten hän vilkaisi suljettua tietokonetta. Sen jälkeen katse palasi mieheen.
Jossakin hänen sisällään lausuttiin hyvin tyynesti ja täysin kirkkaasti: tässä se nyt on.
Seuraavana päivänä Maria tuli paikalle itse. Ilman soittoa tietenkin, kuten aina, aivan kuin toisen ihmisen koti olisi ollut läpikulkupaikka. Hänen käsissään oli kansio täynnä tulosteita. Kun Anna avasi oven, hän huomasi kansion ennen kuin ehti edes nähdä Marian kasvoja.
— Minä olen miettinyt kaiken valmiiksi, Maria ilmoitti tervehdyksen sijaan ja asteli olohuoneeseen.
Mikael jäi hetkeksi kynnykselle. Hän hymyili Annalle kohteliaasti, ehkä hiukan liiankin kohteliaasti. Se oli sellainen hymy, jonka ihminen pukee ylleen kuin takin: se näyttää lämpimältä, mutta ei kuulu sinulle.
— Tulkaa sisään, Anna sanoi.
He asettuivat pöydän ääreen. Maria avasi kansion. Sen sisällä oli Pinterestistä tulostettuja kuvia, ruokalistoja, pöytäkarttoja ja erilaisia suunnitelmia — kaikki sovitettuina asuntoon, jossa hän itse ei asunut.
— Tähän kohtaan, hän sanoi ja tökkäsi sormellaan kaaviota, — siirretään sohva pois ja laitetaan kolme pöytää, kuusi henkeä kuhunkin. Tähän tulee baaritiski, sen voi vuokrata. Tässä on pitopalvelun lista, minä valitsin jo firman. He tuovat astiat mukanaan…
Anna kuunteli. Hän nyökkäili. Välillä hän kysyi jotakin täsmennystä rauhallisesti, melkein ystävälliseen sävyyn. Ja mitä pidempään hän kuunteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli yksi asia: häntä ei ollut tässä mukana lainkaan. Ei näissä suunnitelmissa, ei kaavioissa, ei tässä kansiossa. Oli vain asunto. Oli neliöitä. Oli pistorasioita valosarjoille.
Mikael ei koko aikana juuri puhunut. Hän istui, katseli puhelintaan ja nosti toisinaan katseensa nyökätäkseen lyhyesti, ikään kuin vahvistaakseen: kyllä, juuri näin tämä tulee menemään.
— Entä budjetti? Anna kysyi lopulta.
Maria räpäytti silmiään.
— No… me sovimme Jukan kanssa, että kulut laitetaan puoliksi.
— Jukka ei ole sopinut siitä minun kanssani, Anna sanoi hyvin tasaisesti.
Hiljaisuus kesti vain hetken. Maria vilkaisi Mikaelia nopeasti, lähes huomaamattomasti. Mutta Anna näki sen.
— Mehän olemme perhettä, Maria lausui sellaisella äänellä kuin tuo yksi sana olisi sulkenut kaikki mahdolliset kysymykset.
Illalla Anna avasi kannettavansa uudelleen.
Sopimus odotti yhä. Jokikadun asunto oli valoisa kaksio neljännessä kerroksessa. Ikkunoista näkyi puisto, huoneissa oli korkeat katot, ja naapurit olivat vielä tuntemattomia ihmisiä, mikä tuntui yllättävän lohdulliselta. Hän oli etsinyt sitä kolme kuukautta. Jukalle hän ei ollut kertonut — ei siksi, että olisi halunnut salata asian, vaan koska ei ollut vielä tehnyt päätöstään. Hän oli yhä ajatellut, että ehkä kaikki järjestyisi. Ehkä hän vain liioitteli.
Nyt hän ei enää ajatellut niin.
Sormi laskeutui kosketuslevylle.
Samassa eteisestä kantautui Jukan ääni. Hän puhui puhelimessa. Nauroi. Selosti jollekulle ystävälleen häitä kevyesti ja iloisesti, aivan kuin kyseessä olisi ollut juhla eikä työ, joka oli sysätty toisen ihmisen elämään ilman lupaa.
Anna veti sormensa pois.
Hän sulki tietokoneen.
Sitten hän nousi, meni keittiöön ja kaatoi lasiin vettä. Hän jäi katsomaan ikkunasta ulos. Alhaalla nainen työnsi lastenvaunuja, kaksi teiniä rullasi potkulaudoilla jalkakäytävää pitkin, ja vastapäisen talon räystäällä istui pulua muistuttava lintu niin vakavana, aivan kuin sekin olisi harkinnut kaikkea omalla painollaan.