Puolen tunnin kuluttua tuomari palasi saliin. Kaikki nousivat, ja hiljaisuus laskeutui raskaana penkkirivien ylle. Tuomari avasi paperinsa ja alkoi lukea päätöstä tasaisella äänellä:
— Oikeus vahvistaa Anna Korhosen oikeuden puoleen avioliiton aikana yhdessä hankitusta omaisuudesta. Tähän sisältyvät asuinkiinteistö, pankkitileillä olevat varat sekä osuus yritystoiminnasta…
Juhani ponnahti seisaalleen niin äkisti, että tuoli kolahti lattiaa vasten.
— Tämä ei voi olla totta! Minä valitan päätöksestä!
Tuomari katsoi häntä rauhallisesti.
— Teillä on siihen oikeus. Päätös on kuitenkin täytäntöönpanokelpoinen.
Kuusi kuukautta kului.
Anna istui oman talonpuolikkaansa keittiössä ja vaivasi taikinaa syntymäpäiväkakkua varten. Omaisuuden jaon jälkeen talo oli merkitty virallisesti kahdeksi erilliseksi asunnoksi, joilla oli omat sisäänkäyntinsä. Aluksi ajatus oli tuntunut oudolta, melkein luonnottomalta. Vähitellen siitä oli kuitenkin tullut arkea. Juhani ei sitä paitsi juuri käynyt paikalla. Hän asui Sofian luona.
Puhelin kilahti pöydällä. Viesti tuli lähikahvilasta: uusi tilaus, kakku seuraavaksi päiväksi. Anna pyyhkäisi jauhoiset sormensa essuun ja hymyili itsekseen. Kuka olisi uskonut, että hänen leipomisestaan kasvaisi pieni, oikea yritys?
Ovikello soi. Kun Anna avasi oven, Mikael seisoi kynnyksellä valtava kukkakimppu sylissään.
— Hyvää syntymäpäivää, äiti!
— Voi, Mikael! Anna huudahti ja sulki poikansa syliinsä. — Kiitos, rakas.
— Miten sinulla menee? Taas näyttää olevan leipomo käynnissä, hän naurahti ja nyökkäsi äidin jauhoisille käsille.
— Tilauksia tulee enemmän kuin ehdin tehdä. Usko tai älä, kalenteri on täynnä kahdeksi viikoksi eteenpäin.
— Sinähän olet varsinainen tekijä, Mikael sanoi ja istuutui pöydän ääreen. — Entä isä? Onko hän jättänyt sinut rauhaan?
Anna sekoitti kulhossa täytteen sileäksi.
— Hän poikkesi viime viikolla. Sanoi riidelleensä Sofian kanssa.
— Ja mitä sitten?
— Kuvittele, hän ehdotti palaamista. Anna huokaisi ja pyöräytti silmiään. — Sanoi: ”Anna, miksi me erosimme kuin kaksi hölmöä? Aloitetaan alusta.”
— Mitä sinä vastasit?
— Sanoin hänelle: ”Juhani, olet myöhässä. Minä olen vasta nyt löytänyt itseni.”
Mikael nauroi tyytyväisenä ja nappasi luvatta pienen palan taikinaa.
— Äiti, olen sinusta ylpeä. Ihan oikeasti. En olisi koskaan arvannut, että nouset noin vahvasti jaloillesi.
— En minäkään, Anna myönsi ja vilkaisi ikkunasta ulos. — Joskus elämässä tapahtuu jotain hirveältä tuntuvaa. Vasta myöhemmin ymmärtää, että se olikin käänne parempaan.
Illalla vieraat saapuivat. Mukana oli entisiä työtovereita oppilaitokselta, uusia ystäviä leivontakerhosta ja naapuri Maria. Anna oli kattanut pöydän uusittuun olohuoneeseensa. Eron jälkeen hän oli remontoinut asunnon kokonaan: tummien tapettien tilalle oli tullut vaaleat seinät, raskaat kalusteet olivat vaihtuneet kevyempiin ja ilmavampiin. Juhani oli aina pitänyt paksuista verhoista ja suurista, tummista kaapeista. Anna taas kaipasi valoa, tilaa ja hengitettävyyttä.
— Päivänsankarille! Maria kohotti lasinsa. — Meidän omalle sankarillemme!
— Älkää nyt, mikä sankari minä muka olen, Anna punastui.
— Kyllä olet, Laura sanoi napakasti. Hän oli Annan vanha tuttava oppilaitokselta. — Niin moni nainen sietää liikaa ja pelkää muuttaa mitään. Sinä uskalsit.
Kun viimeinenkin vieras oli lähtenyt, Anna istahti sohvalle teekuppi käsissään. Hetken asunto oli ihanan hiljainen. Sitten ovikello soi uudelleen.
Kynnyksellä seisoi Juhani. Hänellä oli kädessään konvehtirasia.
— Hyvää syntymäpäivää, hän mutisi.
— Kiitos, Anna vastasi, mutta ei väistynyt päästääkseen häntä sisään.
— Voitaisiinko jutella?
— Mistä?
— Minulla on sinua ikävä, Anna.
Anna katsoi häntä tarkasti. Juhani oli laihtunut ja vanhentunut puolessa vuodessa yllättävän paljon. Silmät olivat silti samat kuin ennenkin: viekkaat, arvioivat, laskelmoivat.
— Entä Sofia?
— Me erosimme. Hän ei ollut… oikea.
— Mutta minäkö olisin? Anna hymyili pienesti. — Juhani, se aika meni jo. Minulla on nyt oma elämä.
— Millainen elämä? Paistat kakkuja? Juhani irvisti.
— Kakkujakin. Sen lisäksi minulla on ystäviä. Käyn kuorossa. Ja ennen kaikkea minulla on hyvä olla.
— Ilman minua?
— Niin uskomattomalta kuin se sinusta kuulostaakin, Anna sanoi levollisesti. — Kolmekymmentäkaksi vuotta elin sinua varten. Nyt haluan elää itseäni varten.
Juhani ojensi konvehtirasian sanomatta enää mitään. Sitten hän kääntyi ja lähti.
Anna sulki oven perässä ja jäi hetkeksi nojaamaan siihen selkä vasten puuta. Hänen rintansa nousi syvän hengityksen mukana.
— Minä onnistuin, hän kuiskasi. — Minä todella onnistuin.
Aamulla hän heräsi puhelimen soittoon. Uusi tilaus: hääkakku kolmellekymmenelle hengelle.
— Ehtiikö se lauantaiksi? nuori nainen kysyi langan toisessa päässä.
— Ehtii, Anna vastasi varmana. — Tästä eteenpäin minä pystyn mihin vain.
Hän avasi ikkunan. Kevätaurinko tulvi huoneeseen ja levitti valon lattialle, pöydälle, valkoisille verhoille. Edessä oli niin paljon suunnitelmia: kondiittorikurssi, matka meren rannalle ystävien kanssa ja pian myös lapsenlapsen syntymä, jota Mikael odotti.
Anna kohotti katseensa taivaalle ja hymyili.
— Kuka olisi arvannut, hän sanoi hiljaa, — että elämä alkaa kunnolla vasta viisikymmentäviisivuotiaana.