— Yhteinen? — Juhani naurahti ivallisesti. — Mistä sinä oikein puhut? Sinähän olet eläkkeellä oleva opettaja. Mikä liiketoiminta?
— Minäkin laitoin siihen rahaa. Minulla on kuitit ja velkakirjat tallessa.
— Velkakirjatko? — hänen äänensä värähti ensimmäistä kertaa. — Älä viitsi. Ne olivat lahjoja.
— Sovitaan niin, että puhumme tästä oikeudessa, — Anna sanoi yhtäkkiä tyynellä ja lujalla äänellä ja katkaisi puhelun.
Hänen sydämensä hakkasi niin kovaa, että se tuntui kurkussa asti. Hän ei ollut koskaan puhunut Juhanille tuolla tavalla. Aina hän oli joustanut. Aina perääntynyt. Kolmekymmentäkaksi vuotta hän oli antanut myöten. Ja nyt…
— Teinkö minä sen todella? — hän kuiskasi ja huomasi hymyilevänsä ensimmäistä kertaa moneen päivään.
Seuraavat viikot menivät kuin sumussa. Anna kokosi papereita, tapasi asianajajaa ja opetteli sanoja, jotka olivat aiemmin kuulostaneet hänestä kuivilta ja vierailta: kanne, omaisuuden ositus, todiste, vaatimus. Ammattikorkeakoulusta hän otti virkavapaata, sillä luennoille keskittymisestä ei tullut mitään.
— Anna, sinä olet laihtunut, — kollega Laura huomautti työhuoneessa. — Syö edes jotakin.
— En ehdi, — Anna huiskautti kädellään. — Minun täytyy saada asiakirjat järjestykseen.
— Kuule… entä se mies… ei kai hän uhkaile sinua?
— Toistaiseksi vain puhelimessa, — Anna väänsi suutaan. — Soittelee ja hokee, että minun pitäisi tulla järkiini. Aivan kuin minä olisin tässä se seonnut.
Samana iltana Mikael soitti.
— Äiti, hän ajaa minut kohta hermoromahduksen partaalle, — pojan ääni kuulosti väsyneeltä. — Hän soittaa joka päivä ja vaatii, että minun pitäisi puhua sinulle järkeä.
— Entä mitä sinä vastaat?
— Mitäpä luulet? Sanoin, että tämä on teidän välinen asianne. Siitä hän vasta raivostui.
Anna huokaisi. Mikael oli aina pitänyt etäisyyttä hänen ja Juhanin riitoihin. Ehkä se oli loppujen lopuksi parempi niin.
— Äiti, miten sinä jaksat?
— Jaksan minä, — Anna nielaisi. — Tiedätkö, löysin vanhoja valokuvia. Muistatko, kun rakensimme taloa? Sinä olit silloin vielä pieni.
— Totta kai muistan! Minähän kannoin tiiliä, — Mikael naurahti. — Isä lähinnä seisoi vieressä käskemässä.
— Niin. Ja rahat tulivat minulta.
— Mitä?
— Kyllä. Minun opettajanpalkkani meni lähes kokonaan rakennustarvikkeisiin. Minulla on vieläkin tiliotteet tallella.
— No jopas. Hän taas väittää, että teki kaiken yksin…
Puhelin piippasi. Näytölle ilmestyi Juhanin nimi. Anna hylkäsi puhelun.
— Taas hän soittaa. Nykyään tätä tapahtuu joka päivä.
— Älä vastaa.
— En vastaakaan. Mutta hän ilmestyy oven taakse.
Edellisenä päivänä Juhani oli tullut yllättäen. Hän oli seissyt kynnyksellä katseessaan sama vanha kovuus, jolla oli ennen saanut Annan vaikenemaan. Ennen se oli tehonnut. Ei enää.
— Anna ne velkakirjat takaisin, — hän oli vaatinut.
— En anna.
— Anna, sinä leikit tulella.
— Sinä tässä olet leikkinyt, Juhani. Minulla. Kolmekymmentäkaksi vuotta.
Juhani paiskasi ulko-oven kiinni niin rajusti, että ovenpielestä varisi rappausta lattialle.
Tänään paikalle ilmestyi puolestaan hän. Nuori, viimeisen päälle huoliteltu ja kiiltäväksi siloteltu nainen, jonka katseessa oli röyhkeää varmuutta.
— Minä olen Sofia, — hän esittäytyi heti. — Meidän täytyy puhua.
— Mistä asiasta? — Anna kysyi ja risti käsivartensa.
— Juhanista. Hän kärsii. Tehän eroatte joka tapauksessa, joten mihin tätä näytelmää tarvitaan?
— Mitä näytelmää?
— No näitä… vaatimuksia. Taloa, rahoja ja kaikkea muuta.
— Minun rahojani, — Anna korjasi.
— Älkää nyt viitsikö. Mitä rahoja teillä muka on? — Sofia pyöräytti silmiään. — Juhani pyöritti liiketoimintaa, ja te taas…
— Minä taas mitä?
Tyttö vaikeni hetkeksi.
— No… piditte kotia.
— Olen opettanut ammattikorkeakoulussa kolmekymmentä vuotta.
— Sama se! — Sofia tokaisi kärsimättömästi. — Minä ja Juhani rakastamme toisiamme. Ja te…
— Kuinka vanha te olette, Sofia?
— Kaksikymmentäseitsemän, — hän vastasi uhmakkaasti.
— Kaksikymmentäseitsemänvuotiaana minäkin luulin, että kaikki on yksinkertaista. — Anna huokaisi hiljaa. — Sanokaa Juhanille, että tapaan hänet oikeudessa.
Sofian lähdettyä Anna jäi pitkäksi aikaa seisomaan peilin eteen. Rypyt, harmaantuneet hiukset, väsyneet silmät… Ei, hän ei ollut kilpailija sille tytölle. Mutta eihän kyse ollut siitä.
— En minä taistele nuoruudesta, — hän sanoi peilikuvalleen. — Minä taistelen oikeuden puolesta.
Illalla Helena soitti.
— Anna Korhonen, asiakirjat ovat valmiit. Huomenna jätämme kanteen.
— Näinkö nopeasti?
— Miksi asiaa pitäisi pitkittää? Meidän asemamme on erittäin vahva. Sitä paitsi entinen miehenne soitti minulle.
— Mitä hän halusi?
— Uhkaili, — asianajaja vastasi, ja hänen äänessään kuului pieni hymy. — Mutta minua ei niin vain säikytetä. Oletteko valmis oikeudenkäyntiin?
— En, — Anna sanoi rehellisesti. — Mutta minulla ei ole vaihtoehtoa.