Jätettyään avioeropaperit sisään entinen mies kuvitteli voivansa riistää vaimoltaan sekä kodin että rahat — mutta hän ei osannut odottaa, mitä oli tulossa
Anna oli hangannut samoja kahvikuppeja jo ainakin kymmenen minuuttia. Ajatukset olivat solmussa, ja sormet vapisivat niin, että posliini kilahteli hiljaa. Juhanin sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan:
”Olen vienyt avioerohakemuksen. Talo jää minulle, samoin rahat. Ymmärräthän itsekin: kaikki on minun nimissäni.”
Kolmekymmentäkaksi vuotta avioliittoa. Kolmekymmentäkaksi kokonaista vuotta. Ja nyt kaikki pyyhkäistiin pois yhdellä lauseella. Juhani ei ollut edes sanonut sitä ruokapöydässä vakavasti keskustellen, vaan ohimennen, samalla kun hän järjesteli papereita salkkuunsa.
Puhelin värähti pöydällä. Soittaja oli hänen poikansa.
— Äiti? Miten sinä voit? — Mikaelin äänessä kuului huoli.
— Hyvin, — Anna vastasi ja pakotti kurkkuun nousseen palan alas. — Kaikki on kunnossa.
— Isä soitti minulle. Onko se totta?
— On.
— Hyvä luoja, äiti, miten voit puhua noin rauhallisesti? Hänhän… hän aikoo erota sinusta!
— Mitä minun pitäisi tehdä, Mikael? Huutaa? Saada kohtaus?
Anna nosti kupin takaisin hyllylle. Kolmen vuosikymmenen ajan hän oli asetellut astiat kokojärjestykseen, koska Juhani piti siisteydestä ja järjestyksestä.
— Hän sanoi, että talo ja tilit kuuluvat hänelle, — Anna lisäsi matalalla äänellä.
— Mitä? Eihän hän voi tehdä noin! Tehän hankitte kaiken yhdessä!
— Yhdessä… — Anna hymyili kuivasti. — Paperien mukaan kaikki on kuitenkin hänen nimissään, Mikael.
Ovikello soi. Oven takana seisoi naapuri Maria, ainoa ystävä, joka ei ollut vuosien aikana kadonnut Annan elämästä, vaikka Juhanin sulkeutunut tapa elää oli työntänyt monia loitolle.
— Anna-rakas! — Maria kietaisi hänet tiukkaan syliinsä. — Tästä puhutaan jo kaikkialla. Tämä… tämä sinun miehesi!
— Mistä sinä tiedät? — Anna sai kysyttyä vain sen.
— Sari kakkosrapusta näki hänet nuoremman naisen kanssa. He olivat katsomassa asuntoa uudiskohteesta. Sinun miehesi oli sanonut: ”Muutamme tänne eron jälkeen.”
Anna nojautui seinään. Hänen sisällään tuntui repeävän jotakin.
— Eli hänellä on… joku toinen?
— Etkö sinä tiennyt? — Maria painoi käden suulleen. — Voi minua hölmöä…
Sinä yönä Anna ei nukkunut silmäystäkään. Hän levitti vanhat valokuvat eteensä ja selasi niitä yksi kerrallaan. Tässä oli heidän hääkuvansa: Anna yksinkertaisessa valkoisessa puvussa, kasvot onnesta loistaen. Tässä taas ensimmäinen loma: meri, aurinko, huolettomat päivät. Ja tuossa pieni Mikael. Viimeisiltä viideltä vuodelta yhteisiä kuvia oli hädin tuskin lainkaan. Oli vain Juhani erilaisissa esitystilaisuuksissa ja työmatkoilla.
Aamuun mennessä Anna huomasi, että Juhanin työhuoneen kassakaappi oli jätetty auki. Kaikki asiakirjat oli viety. Jopa talon paperit, sen talon, jonka he olivat rakentaneet yhdessä. Anna muisti yhä, miten oli kantanut tiiliä, valinnut tapetteja ja antanut opettajanpalkkansa rakennuskuluihin.
— En minä voi luovuttaa näin helposti, — hän sanoi peilikuvalleen.
Asianajotoimistossa oli viileää, ja ilmassa leijui kahvin tuoksu.
— Olen Helena, — asianajaja esittäytyi. — Kertokaa rauhassa, mitä on tapahtunut.
Anna puhui katkonaisesti ja joutui pysähtymään vähän väliä.
— Minä vain aina ajattelin… että mehän olemme perhe… En koskaan kiinnittänyt huomiota papereihin…
— Niin tekee moni nainen, — Helena nyökkäsi. — Mutta tässä on myös hyvä uutinen. Vaikka omaisuus olisi miehenne nimissä, avioliiton aikana hankittu varallisuus jaetaan lain mukaan puoliksi.
— Ihanko totta? — Anna nosti päänsä. — Mutta hän väittää…
— Mitä muutakaan hän väittäisi? — Helena hymähti. — Tietenkin hän sanoo kaiken kuuluvan hänelle. Se on hyvin tavallista. Onko teillä mitään asiakirjoja? Kuitteja? Velkakirjoja tai kirjallisia todistuksia?
Kotona Anna käänsi kaapit ja laatikot nurin. Vanhan pahvilaatikon pohjalta löytyivät rakennustarvikkeiden kuitit sekä paperit, jotka Juhani oli allekirjoittanut lainatessaan häneltä rahaa yritystään varten. Anna oli säilyttänyt kaiken, vaikkei ollut itsekään tiennyt miksi. Se oli kai opettajan tapa: kaikki piti kirjata ylös ja panna talteen.
Puhelin soi taas.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? — Juhanin ääni oli jääkylmä. — Juoksitko heti asianajajan luo?
— Mistä sinä sen tiedät…?
— Sillä ei ole väliä. Kuuntele nyt, Anna, — hänen äänensä pehmeni äkkiä. — Mihin tätä sotaa tarvitaan? Erotkaamme sovussa. Minä jätän sinulle vähän rahaa alkuun.
— Vähän rahaa? — Anna puristi puhelinta lujemmin. — Entä puolet talosta? Entä yhteinen liiketoimintamme?