— Minkä totuuden? Senkö, että äitini on sinulle taakka? Että sinä olet väsynyt? Kukapa ei väsyisi, Anna? Luuletko, etten minä väsy? Teen töitä päivästä toiseen, jotta tähän taloon tulee rahaa!
— Entä minä sitten? Mitä minä muka teen?! — Annan ääni särähti. — Istun täällä kuin palkaton palvelija! Aamusta iltaan, yöstä toiseen! En pääse edes ovesta ulos silloin kun haluaisin!
— Palkataan sitten hoitaja, — Matti tokaisi välinpitämättömästi. — Jos tämä kerran on sinulle noin ylivoimaista.
— Ei tässä ole kyse mistään hoitajasta! — Anna tunsi, kuinka itku nousi kurkkuun, mutta hän nieli sen alas. Ei nyt. Ei heidän edessään. — Kyse on siitä, ettet sinä kuule minua. Et näe minua ollenkaan.
— Voi hyvänen aika, taas tätä naisten draamaa, — Matti puuskahti ja heilautti kättään kyllästyneesti. — Maria, jäättekö te äidin luo?
— Tietenkin jäämme, — Maria vastasi ja hymyili kuin olisi juuri voittanut jotakin. — Laura ja minä olemme täällä. Me pidämme hänestä huolen niin kuin kuuluu.
— Hyvä. — Matti kääntyi ovea kohti. — Ja sinä, Anna, pakkaat tavarasi. Menet äitisi luo muutamaksi päiväksi. Lepäät vähän.
Anna jähmettyi paikalleen. Se ei ollut lepoa. Se oli karkotus. Pehmeään huolenpitoon kääritty karkotus, mutta karkotus yhtä kaikki.
— Ajatko sinä minut ulos?
— Annan sinulle tauon, — Matti sanoi kääntymättä edes katsomaan häntä. — Vai haluatko jäädä tänne jatkamaan tätä riitelyä?
Hänen takanaan Laura päästi hiljaisen, ivallisen naurahduksen. Maria asettui nojatuoliin Helenan vuoteen viereen kuin kuningatar valtaistuimelleen. Vanha nainen makasi silmät kiinni, mutta Anna huomasi sen silti: suupielet olivat nousseet tuskin havaittavasti. Tyytyväinen, pieni hymy.
Silloin Annan sisällä jokin naksahti.
Se ei hajonnut. Ei lainkaan. Päinvastoin. Jokin asettui vihdoin oikealle paikalleen.
— Tiedätkö mitä, Matti, — hän sanoi hiljaa, mutta ääni oli kirkas ja vakaa. — Minä lähden. Ihan oikeasti. Mutta en muutamaksi päiväksi.
Matti pysähtyi ja kääntyi. Hänen kasvoilleen nousi hämmennys.
— Mitä sinä sanoit?
— Sanoin, että lähden lopullisesti. — Sanat tulivat Annan suusta kuin itsestään, kuin joku toinen olisi lausunut ne hänen puolestaan. — Olen elänyt kanssasi kaksikymmentäkolme vuotta. Olen sietänyt äitiäsi, joka vihasi minua ensimmäisestä päivästä lähtien. Olen sietänyt sen, että tulet kotiin etkä saa sanotuksi edes kiitosta. Olen sietänyt sen, että sinulle minä olen vain osa kalustoa. Kätevä. Ilmainen.
— Oletko sinä menettänyt järkesi? — Matti astui häntä kohti. — Oletko tullut hulluksi?
— En, — Anna pudisti päätään. — Juuri päinvastoin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näen kaiken selvästi. Minulle riittää se, että olen näkymätön. Minulle riittää se, että kaikki on aina minun syytäni. Hoitakaa äitiänne itse. Tehän olette kaikki niin kunnollisia ja huolehtivaisia. Näyttäkää nyt, mihin pystytte.
— Anna, tule järkiisi! — Maria ponkaisi ylös tuolista. — Sinä olet hänen vaimonsa! Sinulla on velvollisuuksia!
— Niitä oli hänelläkin, — Anna sanoi ja nyökkäsi Mattia kohti. — Rakastaa. Kunnioittaa. Pitää huolta. Missä ne kaikki olivat?
Matin kasvot punastuivat. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
— Sinä kadut tätä vielä, — hän sihahti hampaidensa välistä. — Sinä tulet vielä ryömimään takaisin. Minne sinä muka menet? Sinulla ei ole mitään!
— Menen äitini luo. Sitten etsin töitä. Vuokraan huoneen. — Anna käveli makuuhuoneeseen ja veti kaapin perältä vanhan matkakassin esiin. — Sen jälkeen nähdään, mitä tapahtuu.
Hän pakkasi nopeasti, ilman epäröintiä. Vain välttämättömimmät: asiakirjat, pari villapaitaa, alusvaatteita. Hänen kätensä eivät vapisseet. Sydän löi tasaisesti. Outo rauha levisi häneen, niin kuin pitkä sairaus olisi viimein hellittänyt ja keuhkot saisivat ensimmäistä kertaa kunnolla ilmaa.
Matti jäi seisomaan makuuhuoneen ovelle. Hän katseli, mutta ei sanonut mitään. Hänen silmissään vilahti jotakin, joka muistutti epävarmuutta. Ilmeisesti hän ei ollut odottanut tällaista käännettä.
— Oletko sinä tosissasi? — hän kysyi nyt hiljaisemmalla äänellä.
Anna sulki kassin lukon. Sitten hän katsoi miestään pitkään ja tarkasti. Hän etsi noista kasvoista sitä nuorta miestä torilta, joka oli joskus luvannut suojella häntä. Sitä miestä ei enää ollut. Hänen edessään seisoi vieras ihminen: väsynyt, vihainen, sammunut katse silmissään.
— En ole koskaan ollut tosissani enemmän, — Anna vastasi.
Hän kulki Matin ohi. Hän ohitti Marian voitonriemuisen katseen ja Lauran pilkallisen hymyn. Oven luona hän kuitenkin pysähtyi vielä Helenan vuoteen viereen. Helena avasi silmänsä.
— Hyvästi, — Anna sanoi. — Parantukaa.
Vanhan naisen katseessa välähti pelko. Aivan kuin hän olisi vasta sillä hetkellä ymmärtänyt, mitä oli saanut aikaan.
Anna astui ulos asunnosta. Porraskäytävässä oli kylmä; ikkuna ei mennyt kunnolla kiinni, ja veto kulki kerroksesta toiseen. Hän veti takin tiukemmin ympärilleen, tarttui kassinsa kahvaan ja alkoi laskeutua portaita.
Ulkona talvi jatkui entisellään. Lumi narskui hänen askeltensa alla, ja pakkanen puraisi poskia. Silti Annalla oli lämmin. Hänen sisällään liikkui jotakin uutta ja kummallista. Keveyttä ehkä. Tai vapautta.
Hän kulki lumisen pihan poikki, ja jokaisella askeleella menneisyys jäi kauemmas hänen taakseen. Se jäi sinne asuntoon, noiden ihmisten keskelle.
Edessä odotti tuntematon. Pelottava, kyllä. Mutta jollakin selittämättömällä tavalla oikea.
Anna hymyili. Ensimmäistä kertaa pitkiin kuukausiin.
Ja hän jatkoi matkaansa kohti valkoista talvista etäisyyttä — sinne, missä uusi elämä voisi alkaa.