— Miksei tyttäreni istu pöydässä? isä kysyi astuessaan asuntoomme, sylissään kasa lahjoja.
Olin noussut jo kuudelta laittamaan tarjottavia, ja pöytä notkui salaateista. Kuusi välkkyi olohuoneessa juhlavasti. Minua itseäni sen pöydän ääressä ei kuitenkaan näkynyt.
— Minä heitin hänet ulos, mieheni vastasi virnistäen. — Hän käy äitini hermoille.
Anoppini Helena istui vieressä kuin voittaja. Hän ei vaivautunut edes nousemaan tervehtiäkseen. Hiljainen ja aina rauhallinen isäni otti sanomatta puhelimensa esiin. Se, mitä hän teki seuraavalla minuutilla, pyyhki hymyn anoppini kasvoilta lopullisesti.
Kaksi päivää aiemmin, joulukuun 29. päivän aamuna, havahduin siihen, että minua tökittiin sinnikkäästi olkapäähän. Mikael ravisteli minua ja käski nousta heti, sillä meidän piti lähteä rautatieasemalle. Hänen äitinsä Helena oli päättänyt saapua maakunnasta viettämään uutta vuotta kanssamme, ja mieheni mukaan kunnollinen miniä ottaa anoppinsa vastaan henkilökohtaisesti.
Vilkaisin kelloa. Se näytti puoli kahdeksaa, ulkona oli vielä pilkkopimeää, ja juna saapuisi vasta 9.30.
— Mikael, kyllähän me ehdimme asemalle puolessa tunnissa? yritin vedota järkeen.
Mies ei kuunnellut. Hän sinkoili asunnossa ja keräili tavaroita sellaisella innolla, kuin vastassa olisi ollut vähintään valtiovarainministeri eikä oma äiti.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin etenimme jo uudenvuoden ruuhkassa pitkin rantatietä. Taas huomasin ajattelevani, miten Mikael puhui äidistään melkein hartautta äänessään, aivan kuin kyse olisi jostakin taivaallisesta olennosta. Kolmen avioliittovuoden aikana olin oppinut tuntemaan Helenan perinpohjaisesti: 56-vuotias, rakennusalan yrityksen ekonomisti, käy kahdesti viikossa uimahallissa, matkustaa säännöllisesti Turkkiin ja valittaa silti jokaisessa sopivassa välissä heikkoa terveyttään.
Laiturille Helena ilmestyi juhlallisesti, kuin olisi juuri palannut avaruusasemalta, ja käänsi minuun arvioivan katseensa.
Hän silmäili minua hetken päästä varpaisiin, nyökkäsi sitten hillitysti ja ehti samalla huomauttaa, että näytin kovin väsyneeltä. Mikael syöksyi saman tien äitinsä kaulaan, ja minä jäin taka-alalle kahden valtavan kassin kanssa. Ne olivat kuulemma täynnä ”aitoja luonnontuotteita” maakunnasta, aivan kuin meidän kaupungistamme olisi suljettu kaikki ruokakaupat.
Autossa roolit asettuivat paikoilleen yhtä nopeasti kuin aina ennenkin. Helena otti arvokkaasti etupenkin haltuunsa, minä painuin takapenkille, ja Mikael väänsi lämmityksen täysille heti, kun äiti ensimmäisen kerran valitti pienestä vedosta raollaan olevasta ikkunasta.
— Poikakulta, sinähän tiedät, ettei minun terveyteni ole mitään rautaa, Helena venytti ääntään.
Mielessäni tein näkymättömän rastin. Ensimmäinen valttikortti oli lyöty pöytään jo ennen kuin olimme edes päässeet kotiin.
Asuntomme joen vasemmalla rannalla, tilava kolmio jokinäköalalla, otti Helenan vastaan tuoreen leivonnaisen ja havujen tuoksulla. Olin siivonnut koko edellisen illan, hinkannut pinnat kiiltäviksi ja järjestänyt kaiken viimeistä tyynyä myöten. Helena kuitenkin kiersi huoneet kuin terveystarkastaja, pyyhkäisi sormellaan verhotankoa ja ilmoitti juhlallisesti löytäneensä pölyä. Mikael oli siinä vaiheessa jo lysähtänyt sohvalle puhelimensa kanssa ja esitti vakuuttavasti, ettei huomannut mitään.
— Laura, miksi teillä on noin haalistuneet verhot? Ja parkettikin narisee paikoin. Ennen vanhaan emännät sentään pitivät kodistaan kunnolla huolta.
Keittiössä Helena asettui ikkunan viereiselle jakkaralle kuin komentopaikalle. Sieltä hän näki vaivatta jokaisen liikkeeni. Kun valmistin lounasta hänen valvovan katseensa alla, tunsin itseni koe-eläimeksi. Mikään ei jäänyt ilman arviota: kana oli hänen mielestään paloiteltu väärin, tomaatit olivat vetisiä, pippuria meni muka kolmen ihmisen tarpeisiin aivan liikaa, ja kun aloin viipaloida kurkkuja salaattiin, selkäni takaa kuului syvä huokaus.
— Minun naapurillani Sarilla on miniä, joka on suorastaan kultaa, Helena aloitti vertailevan luentonsa.
— Se tyttö kokkaa niin, ettei pöydästä saa ketään irti, ja heidän asuntonsa kiiltää kuin näyttelytila. Sarinkin kanssa hän tulee toimeen kuin oman äitinsä kanssa.
Puraisin kieltäni ja yritin keskittyä vihannesten pilkkomiseen. Mikael seisoi yhä olohuoneessa ja esitti, ettei kuullut sanaakaan. Lounaalla Helena jatkoi vertailuluentoaan kaikista tuntemistaan miniöistä, ja lopputulos oli selvä: minä hävisin heille jokaisessa mahdollisessa asiassa. Jälkiruoan jälkeen pakenin keittiöön sillä verukkeella, että astiat piti tiskata. Suljin silmäni hetkeksi ja kuvittelin, että anoppi olisi jo pakannut laukkunsa ja lähtenyt takaisin kotiinsa. Neljätoista päivää, muistutin itseäni. Vain 14 päivää. Siitä oli selvittävä.
Seuraavana aamuna, 30. joulukuuta, heräsin jääkaapin oven paukahduksiin. Helena oli aloittanut ruokavarastojen tarkastuksen. Kun menin keittiöön, löysin hänet seisomasta pöydän äärestä minun muistivihkoni kädessään. Aukeamalla luki huolellisesti: ”Uudenvuoden menu”.
— Laura, mitä sinä olet tähän oikein raapustanut? Olivier-salaattia, silliä turkin alla, kreikkalaista salaattia… Täähän on kuin jonkun työpaikkaruokalan lista! Missä on lihahyytelö? Entä kalahyytelö? Missä kunnon kotitekoinen porsaanpaisti?
Hän nappasi kynän ja alkoi vetää viivoja suunnitelmieni yli niin raivokkaasti, että paperi melkein repesi.
— Helena, minä olen jo ostanut ruoat juuri näitä annoksia varten, yritin sanoa vastaan.
Hän huitaisi kädellään kuin olisi ajanut kärpästä pois.
— Kreikkalainen salaatti uudeksi vuodeksi, mikä villitys sekin muka on? Sinun kalkkunasi vaihdetaan omenilla täytettyyn hanheen. Lihahyytelö tehdään ehdottomasti. Piirakoita pitää olla vähintään kolmea lajia. Ja mitään kaupasta ostettua mätiä ei laiteta pöytään, munakoisotahnan teen itse.
Käsiteltävä osuus koostui pelkästään verkkosivun linkeistä, otsikkolistoista ja kategoriatiedoista, joten se on vaatimusten mukaisesti jätetty pois.