— Helenalla on selkä täynnä makuuhaavoja. Me nähtiin ne eilen, kun käytiin vilkaisemassa häntä, Laura tokaisi.
— Mitä makuuhaavoja? — Annasta tuntui kuin lattia olisi äkkiä kadonnut hänen jalkojensa alta. — Ei hänellä ole mitään makuuhaavoja. Minä hoidan ihoa joka päivä, käännän häntä, rasvaan…
— Jatka vain valehtelemista, — Maria sanoi ja lähti määrätietoisin askelin kohti Helenan huonetta. — Katsotaanpa heti omin silmin.
Anna kiiruhti hänen peräänsä. Helena makasi vuoteessa kalpeana, silmät ummessa. Hengitys kulki raskaasti, rahisten ja vinkuen. Maria ei osoittanut pienintäkään hienotunteisuutta, vaan kiskaisi peiton pois vanhan naisen päältä ja nosti tämän yöpaidan ylös.
— Siinä! No näetkö nyt! — hän sähähti ja tökkäsi sormellaan sisarensa selkää.
Anna kumartui katsomaan. Kyllä, iholla näkyi punoitusta. Pieni läiskä vain, suunnilleen kolikon kokoinen. Se ei kuitenkaan ollut makuuhaava. Ei vielä lähelläkään. Tavallinen ärtymä siitä, että ihminen joutui makaamaan niin paljon. Anna oli levittänyt siihen voidetta joka päivä.
— Tuo ei ole makuuhaava, — hän sanoi hiljaa. — Se on vain…
— Suu kiinni! — Maria karjaisi. — Luuletko sinä, etten minä tiedä, mistä sellainen alkaa? Olen ollut hoitajana kaksikymmentä vuotta! Sinä olet pilannut minun sisareni. Tahallasi!
— Oletteko te seonneet? — Anna perääntyi askeleen. Hänen sormensa vapisivat. — Minä teen hänen hyväkseen kaiken, minkä pystyn. Kaiken!
— Pitäisikö soittaa Matille? — Laura puuttui väliin. Hän oli palannut keittiöstä suu edelleen täynnä ruokaa. — Saakoon kuulla, mitä hänen vaimonsa täällä puuhaa.
— Minä soitan heti! — Maria kiskaisi puhelimen esiin kuin olisi odottanut vain sitä hetkeä.
Anna jäi keskelle huonetta seisomaan. Sisällä jokin puristui tiukaksi, kivuliaaksi solmuksi. Tämä oli niin väärin. Niin julmaa. Hän oli antanut viimeisetkin voimansa, unohtanut itsensä, oman elämänsä, kaiken. Ja palkaksi hän sai syytöksiä. Nöyryytystä.
Helena avasi silmänsä. Katse oli samea ja tulehtunut.
— Maria? — hän kuiskasi. — Tulitko sinä?
— Tässä minä olen, rakas, tässä, — Maria istahti vuoteen reunalle ja hänen äänensä muuttui hetkessä raivosta lempeäksi sääliksi. — Älä sinä huolehdi. Me näemme kyllä kaiken. Aivan kaiken.
Vanha nainen käänsi päätään Annan suuntaan. Siinä katseessa oli jotakin outoa. Vahingoniloa ehkä. Pieni, tyytyväinen välähdys.
— Hän… hän hoitaa huonosti… — Helena kähisi. — Unohtaa… lääkkeet…
— Se ei ole totta! — Anna parahti ennen kuin ehti hillitä itseään. — Minä annan ne aina ajallaan. Aina!
— Älä huuda sairaalle ihmiselle! — Maria ponnahti pystyyn. — Vielä kehtaa kiljua hänelle! Matti! Matti, kuuletko sinä?
Hän puhui jo puhelimeen. Anna erotti miehensä vaimean äänen luurin toisesta päästä, mutta sanoista hän ei saanut selvää.
— Tule heti kotiin! — Maria jatkoi. — Äitisi on hirveässä kunnossa! Ja tuo tuossa… tuolta on kadonnut viimeinenkin omatunto!
Puhelu kesti ehkä kolme minuuttia. Sen ajan Laura nojaili oviaukossa ja tuijotti Annaa hymyillen niin, ettei edes yrittänyt kunnolla peitellä ilmettään. Hänen silmissään näkyi paljas nautinto: joku toinen kärsi, joku oli joutunut kuoppaan, ja hän sai seistä reunalla katsomassa. Se näytti lämmittävän häntä sisältä.
— Matti tulee aivan kohta, — Maria ilmoitti lopulta ja sujautti puhelimen pois. — Sitten me keskustelemme. Kunnolla. Tätä ei nimittäin voi enää jatkaa näin.
— Mitä te oikein kuvittelette tekevänne? — Anna tunsi, kuinka jokin hänen sisällään rasahti. — Tämä on minun kotini. Minun perheeni. Millä oikeudella te…
— Oikeudella? — Maria pullistui suuttumuksesta. — Minulla on oikeus puolustaa omaa sisartani! Mutta sinä… kuka sinä muka olet? Vain vaimo. Helposti tulit, helposti lähdetkin.
— Äiti on oikeassa, — Laura nyökkäsi ja nuolaisi sormiaan. — En minä muutenkaan ymmärrä, millä perusteella sinä täällä määräilet. Talo on Matin. Ja äiti on hänen äitinsä.
Anna vajosi tuolille. Hänellä ei ollut enää voimia väitellä. Eikä se olisi mitään muuttanut. He olivat jo päättäneet kaiken. Heillä oli oma totuutensa, eikä mikään, mitä Anna sanoisi, voisi sitä horjuttaa.
Ulkona talvi jatkui säälimättömänä ja kylmänä. Lunta tuli taukoamatta, se peitti pihat, autot ja penkit alleen. Koko maailma näytti valkoiselta ja puhtaalta. Tässä asunnossa vallitsi kuitenkin aivan toinen väri. Harmaa. Synkkä.
Eteisen ovi paukahti kiinni. Matti oli tullut.
Anna nosti katseensa ja kohtasi miehensä silmät. Niissä ei näkynyt epäilystä. Ei kysymystä. Hän oli jo uskonut syytökset.
Matti riisui takkinsa katsomattakaan vaimoonsa. Hän meni suoraan äitinsä luo ja kumartui tämän ylle.
— Miten voit, äiti?
— Huonosti, poikani, — Helena voihkaisi. — Todella huonosti… Hän ei anna ruokaa… ei vettäkään…
— Mitä? — Anna hypähti pystyyn. — Tuo on järjetöntä! Minähän keitin hänelle eilen lihalientä!
— Mitä lihalientä? — Maria tuhahti halveksivasti. — Jostain kuutiosta varmaan. Pelkkää kemiaa. Sellaista ei anneta sairaalle.
— Matti, sinä tiedät kyllä… — Anna yritti astua lähemmäs, mutta hänen miehensä pysäytti hänet yhdellä katseella. Kylmällä. Vieraalla.
— Tiedän, — Matti sanoi hitaasti. — Tiedän, että sinusta on viime aikoina tullut jotenkin… toisenlainen. Sinä olet töykeä. Et kuuntele minua. Eilenkin huusit minulle päin naamaa.
— En minä huutanut! Minä vain sanoin totuuden!
— Totuudenko? — Matti suoristautui ja kääntyi kokonaan häntä kohti.