Matti puri hampaansa niin tiukasti yhteen, että leukanivelet erottuivat. Hänen kätensä nytkähti kuin omasta tahdostaan — aivan kuin hän olisi ollut tarttumassa johonkin, ehkä lyömässäkin — mutta seuraavassa hetkessä hän sai itsensä kuriin. Sanomatta enää mitään hän kääntyi kannoillaan ja harppoi eteisen läpi suoraan äitinsä huoneelle.
Anna jäi seisomaan paikoilleen oven suuhun. Hänen sormensa tärisivät. Koko ruumis tuntui muuttuneen raskaaksi, kylmäksi lyijyksi, joka veti häntä alaspäin. Hän nojautui seinää vasten ja sulki hetkeksi silmänsä.
Kuinka kauan tätä saattoi jatkua? Kuinka pitkään ihminen voi niellä kaiken, kumartaa, vaieta ja kestää?
Hänen mieleensä nousi äkkiä päivä, jolloin hän oli nähnyt Matin ensimmäisen kerran. Tori, syksyinen loska, märät kadut. Matti oli auttanut häntä kantamaan painavat kassit pysäkille asti. Hän oli hymyillyt leveästi, vähän poikamaisesti, ja hänen silmissään oli ollut valoa — jotakin aitoa, lämmintä, elävää. ”Minä en anna kenenkään satuttaa sinua”, hän oli silloin sanonut ja suudellut Annaa otsalle ennen heidän ensimmäistä hyvästelyään.
Missä se mies oli nyt? Mihin hän oli kadonnut?
Huoneesta kuului Matin vaimea ääni. Hän puhui jotakin äidilleen. Vanha nainen vastasi heikosti ja valittavalla sävyllä. Sanoista Anna ei saanut selvää, mutta äänensävyn hän tunnisti heti: Helena valitti. Kuten aina.
Anna palasi olohuoneeseen ja sammutti television. Sitten hän istuutui sohvalle ja jäi tuijottamaan omia käsiään. Iho oli kuiva, suonet koholla. Sormet punoittivat jatkuvasta pesemisestä, siivoamisesta ja pyykin käsittelystä. Nimettömässä oli vihkisormus, ohut ja vuosien himmentämä.
Vieläkö kauan?
Helena-huoneen ovi avautui. Matti tuli ulos. Hänen kasvonsa olivat sulkeutuneet, melkein ilmeettömät.
— Hän oli tosiaan märkä, Matti sanoi. — Vaihdoin hänelle kuivat vaatteet.
Anna nyökkäsi. Riitelemiseen ei ollut enää voimaa.
— Kuule, Matti rykäisi ja katsoi jonnekin hänen ohitseen, — ehkä tässä pitäisi oikeasti muuttaa jotakin. Voitaisiin ehkä palkata hoitaja. Minä mietin, miten rahat järjestetään…
Anna nosti katseensa häneen. Sanoissa ei ollut anteeksipyyntöä. Ei ymmärrystä. Vain halu hoitaa hankala asia pois päiväjärjestyksestä nopeasti ja siististi, niin ettei siihen tarvitsisi enää palata.
— Mieti sitten, hän vastasi lyhyesti.
Matti seisoi vielä hetken paikoillaan, aivan kuin olisi odottanut Annalta jotakin lisää. Kun sitä ei tullut, hän kääntyi kohti ovea.
— Menen autotallille. Tulen myöhään.
Ulko-ovi paiskahti kiinni. Anna jäi yksin.
Ulkona talvi punoi ikkunoihin valkoista pitsiään. Kaupunki hiljeni lumen alle, ikään kuin koko maailma olisi peittynyt pehmeään, äänettömään vaippaan. Ja juuri siinä hiljaisuudessa, keskellä tuota valkoista mykkyyttä, Anna ymmärsi yhtäkkiä kirkkaasti: jonkin oli pakko muuttua. Oli aivan pakko.
Hän ei vain vielä tiennyt, minkä.
Aamulla ovikello repäisi hänet hereille. Soitto oli terävä ja sitkeä; tulija ei selvästikään aikonut lähteä pois. Anna vilkaisi kelloa. Seitsemän. Matti oli jo lähtenyt töihin herättämättä häntä, niin kuin tavallisesti.
Hän kiskaisi aamutakin ylleen ja kiirehti ovelle. Ovisilmästä näkyi tuttu hahmo: Maria, Helenan sisar. Tanakka nainen, värjätyt punaiset hiukset ja kasvot, joilla näytti aina lepäävän tyytymättömyys.
— Tulossa ollaan, tulossa, Anna mutisi ja avasi lukon.
Maria syöksyi sisään kuin myrskynpuuska. Hän ei edes tervehtinyt. Hänen perässään tunkeutui Laura, hänen tyttärensä — kolmekymppinen nainen, joka näytti ikäistään vanhemmalta. Kasvonpiirteet olivat terävät, ja silmissä välähti ilkeys.
— Missä Helena on? Maria kysyi vaativasti ja riisui samalla turkkiaan jo eteisessä. Hän viskasi sen lipaston päälle kuin olisi ollut omassa kodissaan.
— Hän nukkuu vielä. Yö oli vaikea, annoin hänelle unilääkkeen…
— Unilääkkeen? Maria löi kämmenensä yhteen. — Oletko sinä menettänyt järkesi kokonaan? Sellaisia annoksia ei anneta omin päin! Sinä et ole mikään lääkäri!
Anna nielaisi. Sisällä alkoi jo kiehua sama tunne, jonka hän oli oppinut painamaan hyvin syvälle, ettei se purkautuisi hallitsemattomasti.
— Lääkäri määräsi sen. Ohje on tallessa…
— Näytä se.
Laura tyrskähti. Ääni oli lapsellinen ja vastenmielinen. Hän ei kysynyt lupaa, vaan marssi suoraan keittiöön ja alkoi saman tien availla kaappeja.
— Täälläpä on sotkuista, hän huikkasi. — Astiatkin ovat likaisia.
— Ne jäivät eilisillasta, Anna alkoi selittää, vaikka tiesi täsmälleen, ettei hänen olisi pitänyt puolustella itseään. — Pääsin nukkumaan vasta kahdelta yöllä. En ehtinyt…
— Et ehtinyt! Maria matki häntä ivallisesti. — Ja Helena makaa tuolla märkänä ja sairaana! Matti soitti eilen ja kertoi kaiken. Sanoi, että sinusta on tullut aivan röyhkeä. Istut television edessä sillä aikaa, kun hänen äitinsä tekee kuolemaa!
— Se ei pidä paikkaansa…
— Älä väitä vastaan! Maria astui lähemmäs, ja Anna tunsi hänen halvan hajuveden tuoksunsa, raskaan ja imelän. — Olen nähnyt jo kauan, miten sinä kohtelet sisartani. Näin sen alusta asti. Sinä et välitä hänestä. Hän on sinulle pelkkä taakka.
— Olen hoitanut häntä kolme kuukautta! Yötä päivää!
— Huonosti hoidat, Laura keskeytti keittiöstä suu täynnä jotakin. Anna tajusi kauhukseen, että tämä oli löytänyt eilisen piiraan ja tunki sitä nyt suuhunsa kylmänä, edes lämmittämättä. Laura nielaisi palan, pyyhkäisi sormensa ja avasi suunsa jatkaakseen syytöksiään.