— Mene heti pesemään äitini! Hän tarvitsee hoitoa, ja sinä vain tuijotat televisiota! — Matti ärähti.
— No mitä sinä siinä seisot kuin patsas? Kuuletko sinä minua ollenkaan?
Anna säpsähti. Matin ääni iski hänen korviinsa yhtä äkisti kuin ovi olisi paiskattu kiinni hiljaisessa huoneessa. Hän irrotti katseensa televisioruudusta, jossa sarjan uusi sankaritar itki juuri särkyneen rakkauden vuoksi, ja kääntyi katsomaan miestään. Matti seisoi siinä kasvot punoittaen, hiukset sekaisin ja kulmakarvojen välissä se ainainen syvä juonne.
— Mene saman tien ja pese äitini, — mies murahti uudelleen repäistessään vanhan takkinsa naulakosta. — Hän ei pärjää ilman apua, ja sinä istut siinä kuin mitään ei olisi.
Ulkona talvi pyöritti maailmaa. Lumi satoi tiheänä ja itsepäisenä, kosteat hiutaleet liimautuivat ikkunoihin. Tammikuisin pimeä laskeutui aikaisin, ja naapuritalojen ikkunoista tihkuva valo näytti tänään erityisen keltaiselta, melkein oranssilta. Aivan kuin vieraiden seinien takana olisi palanut takkatuli ja uunissa kypsyneet piirakat.
Anna nousi hitaasti sohvalta. Jalat olivat puutuneet; hän oli istunut samassa asennossa varmaan neljäkymmentä minuuttia, ehkä kauemminkin. Huoneessa leijui paistetun sipulin haju ja sen alla jokin toinen, vaikeammin nimettävä. Sairaalamainenko? Ei, pikemminkin vanhuuden haju. Sellainen oli viime kuukausina tarttunut hänen anoppiinsa.
— Minä tulin juuri hänen luotaan, — Anna sanoi matalalla äänellä. — Vaihdoin lakanat ja annoin lääkkeet.
— Niin tietenkin, vaihdoit lakanat, — Matti matki häntä pilkallisesti. — Miksi hän sitten soitti minulle ja valitti, ettei kukaan edes käy katsomassa? Miksi hän makaa märkänä?
— Matti…
— Älä sinä “Matti” minulle! Minun äitini tekee kuolemaa, eikä sinua kiinnosta vähääkään. Sinulle merkitsevät vain nuo sarjasi!
Anna puristi kätensä nyrkkiin. Hänen sisällään nousi jokin kuuma ja inhottava, kuin vesi olisi alkanut kiehua rintakehän alla. Hän olisi halunnut huutaa, ettei ollut nukkunut kunnolla kolmeen kuukauteen. Että hän nousi yölläkin vanhan naisen luo. Että hän pesi tämän vuodevaatteita päivittäin. Että hän ei enää edes muistanut, milloin oli viimeksi lähtenyt ulos vain omaksi ilokseen, ilman että matka vei kauppaan tai apteekkiin. Että hänen oma elämänsä oli kadonnut jonnekin, liuennut näihin päiviin, jotka muistuttivat toisiaan kuin kaksoset.
Mutta hän vaikeni.
Matti oli jo kiskomassa saappaita jalkaansa ja valmistautui lähtemään. Minne? Todennäköisesti autotallille. Sinne hän aina meni, kun oli vihainen. Siellä hänellä oli omat tavaransa: ruuvit, mutterit, loputon auton korjaaminen ja se auto, joka ei kuitenkaan koskaan käynnistynyt. Siellä oli hänen vapautensa. Pieni, öljyltä ja tupakalta haiseva, mutta oma.
— Mene vain, — Anna heitti. — Juokse äitisi luo.
Mies kääntyi. Hänen kasvoilleen ilmestyi jotakin uutta. Ei raivoa. Pikemminkin… hämmästystä.
— Mitä sinä sanoit?
— Kuulit kyllä. Mene itse. Pese hänet itse, jos kerran minä teen kaiken väärin. Minä olen saanut tarpeekseni.
Sanat “saanut tarpeekseni” kuulostivat kummallisilta, melkein liian pieniltä siihen nähden, mitä hänen sisällään tapahtui. Väsymys oli sitä, kun seisoi liian kauan tai kantoi ruokakassit kotiin. Tämä oli jotain muuta. Kuin joku olisi päivä päivältä imenyt hänestä ilmaa pois, hitaasti ja varmasti, kunnes häneen ei ollut jäänyt juuri mitään.
Matti jäi eteiseen seisomaan, ja hänen ilmeensä tummeni hetki hetkeltä.
— Sinusta on tullut aivan röyhkeä, — hän sanoi. — Aivan täysin. Luuletko sinä, että sinulla on oikeus määrätä, mitä minä teen? Minun kodissani?
— Sinun kodissasi? — Anna astui lähemmäs. — Matti, minä olen asunut täällä kaksikymmentäkolme vuotta. Kaksikymmentäkolme. Äitisi ei koskaan pitänyt minusta, ja sen sinä tiedät itsekin. Hän sanoi aina, etten minä kelpaa sinulle. Että olisit voinut löytää paremman.
— Mitä sitten? Hän on vanha ja sairas.
— Hän oli samanlainen kolmekymppisenä. Ja nelikymppisenä. Aina. Sinä et vain nähnyt sitä, koska olet hänen poikansa.
Matti otti askeleen eteenpäin ja kohosi hänen ylleen. Anna tunsi hänen partavetensä hajun, halvan ja pistävän. Saman tuoksun kuin kaksikymmentä vuotta sitten, silloin kun he olivat vasta menneet naimisiin.
— Älä uskallakaan puhua äidistäni tuolla tavalla.
— Tai mitä? — Annan ääneen ilmestyi terävä, vihainen särmä. — Mitä sinä teet, Matti? Lyötkö minua? Heitätkö ulos?
Hiljaisuus putosi heidän väliinsä. Ulkona tuuli ulvoi ja ajoi lumipyörteitä talojen väleissä. Jossakin alhaalla porraskäytävän ovi kolahti, joku nauroi kovaan ääneen, ja äänet sulivat nopeasti talvi-illan pimeyteen.
— En tunnista sinua enää, — mies sanoi hiljaa. — Mikä sinusta on tullut?
Anna hymyili. Kuivasti, ilman pienintäkään iloa.
— Minusta? Katso mieluummin itseäsi. Milloin viimeksi kysyit, miten minä voin? Milloin sinua kiinnosti, mitä minä tunnen? Edes kerran näiden kuukausien aikana? Sinä tulet kotiin, syöt minun tekemäni ruoan, odotat että kaikki on valmista ja puhdasta, ja sitten katoat autotallillesi. Tai istut television eteen, kun minä selviän äitisi kanssa.
— Minä käyn töissä! Minä tuon tähän taloon rahat!
— Ja minäkö siis lepään täällä? Vietän lomaa, niinkö?