— Millä tavalla totuuden? Senkö, että äitini on sinulle taakka? Että sinä olet väsynyt? Kuka ei olisi väsynyt, Anna? Luuletko, etten minä väsy? Minä raadan joka päivä ja tuon rahat tähän taloon!
— Entä minä sitten?! Annan ääni värähti, vaikka hän yritti pitää sen vakaana. — Minäkö en tee mitään? Istun täällä kuin palkaton palvelija aamusta iltaan, yöt mukaan lukien. En pääse edes ulos hengittämään!
— Palkataan sitten hoitaja, Mikael tokaisi välinpitämättömästi. — Jos se kerran on sinulle niin ylivoimaista.
— Ei tässä ole kyse mistään hoitajasta! Anna tunsi kyynelten nousevan kurkkuun, mutta pakotti ne takaisin. Ei nyt. Ei näiden ihmisten edessä. — Kyse on siitä, ettet sinä kuule minua. Et näe minua lainkaan.
— Voi hyvänen aika, taas tätä naisten draamaa, Mikael huokaisi ja huitaisi kädellään. — Helena, jäättekö te äidin luokse?
— Tietenkin, Helena vastasi ja hymyili voitonriemuisesti. — Laura ja minä jäämme. Me huolehdimme hänestä niin kuin kuuluu.
— Hyvä. Mikael kääntyi ovea kohti. — Ja sinä, Anna, pakkaat tavarasi. Menet äitisi luo muutamaksi päiväksi. Lepäät vähän.
Anna jähmettyi paikalleen. Se oli karkotus. Pehmeästi lausuttu, huolenpidoksi puettu, mutta silti karkotus.
— Ajatko sinä minut pois?
— Annan sinulle tauon, Mikael sanoi edes vilkaisematta taakseen. — Vai haluatko jäädä tänne jatkamaan tätä riitelyä?
Hänen selkänsä takaa kuului Lauran hiljainen tirskaus. Helena asettui nojatuoliin Ailin vuoteen viereen kuin hallitsija omalle valtaistuimelleen. Vanha nainen makasi silmät suljettuina, mutta Anna huomasi sen silti: suupieli nousi tuskin havaittavasti. Tyytyväinen, pieni hymy.
Silloin jokin Annan sisällä napsahti.
Ei katkennut. Ei hajonnut. Päinvastoin. Se loksahti viimein oikealle paikalleen.
— Tiedätkö mitä, Mikael, hän sanoi matalalla mutta kirkkaalla äänellä. — Minä lähden. Ihan oikeasti. Mutta en muutamaksi päiväksi.
Mies pysähtyi ja kääntyi. Hänen kasvoilleen levisi hämmennys.
— Mitä sinä sanoit?
— Sanoin, että lähden lopullisesti. Sanat tulivat Annan suusta kuin itsestään, aivan kuin joku muu olisi puhunut hänen puolestaan. — Minä olen elänyt kanssasi kaksikymmentäkolme vuotta. Olen kestänyt äitiäsi, joka vihasi minua ensimmäisestä päivästä lähtien. Olen sietänyt sen, että tulet kotiin etkä edes kiitä. Olen niellyt senkin, että sinulle minä olen vain osa kalustoa. Kätevä. Ilmainen.
— Oletko sinä seonnut? Mikael astui häntä kohti. — Oletko menettänyt järkesi kokonaan?
— En, Anna vastasi ja pudisti päätään. — Päinvastoin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näen kaiken aivan selvästi. Olen saanut tarpeekseni näkymättömänä olemisesta. Siitä, että kaikki on aina minun syytäni. Hoitakaa äitinne itse. Tehän olette kaikki niin kunnollisia ja niin huolehtivaisia. Näyttäkää nyt, mihin pystytte.
— Anna, tule järkiisi! Helena ponkaisi tuolista pystyyn. — Sinä olet vaimo. Sinulla on velvollisuuksia!
— Niitä oli hänelläkin, Anna sanoi ja osoitti miestään. — Rakastaa. Kunnioittaa. Pitää huolta. Missä ne kaikki ovat olleet?
Mikaelin kasvot punehtuivat. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
— Sinä kadut tätä vielä, hän sihisi hampaidensa välistä. — Tulet ryömimään takaisin. Minne muka menet? Eihän sinulla ole mitään.
— Menen äitini luo. Sitten etsin töitä. Vuokraan huoneen. Anna käveli makuuhuoneeseen ja veti vaatekaapista esiin vanhan matkakassin. — Sen jälkeen katsotaan.
Hän pakkasi ripeästi, pysähtymättä pohtimaan. Vain välttämättömimmät: asiakirjat, muutama neule, alusvaatteita. Kädet eivät vapisseet. Sydän löi tasaisesti. Häneen levisi kummallinen rauha, aivan kuin pitkä sairaus olisi hellittänyt otteensa ja hän olisi pystynyt vihdoin vetämään kunnolla henkeä.
Mikael seisoi makuuhuoneen ovella. Hän katseli eikä sanonut mitään. Hänen katseessaan välähti jotakin, joka muistutti epävarmuutta. Ilmeisesti hän ei ollut kuvitellut tilanteen kääntyvän näin.
— Oletko sinä tosissasi? hän kysyi nyt hiljempaa.
Anna sulki kassin soljen. Sitten hän katsoi miestään pitkään, tarkasti. Hän etsi tämän kasvoilta sitä nuorta poikaa torilta, sitä joka oli kerran luvannut suojella häntä kaikelta. Mutta sitä poikaa ei enää ollut. Hänen edessään seisoi vieras mies, väsynyt ja vihainen, silmät sammuneina.
— Niin tosissani kuin ihminen voi olla, Anna vastasi.
Hän kulki Mikaelin ohi. Ohitti Helenan voitonriemuisen katseen ja Lauran pilkallisen virnistyksen. Ailin vuoteen kohdalla hän pysähtyi. Vanha nainen avasi silmänsä.
— Hyvästi, Anna sanoi. — Parantukaa.
Ailin katseessa häivähti pelko. Aivan kuin hän olisi vasta sillä hetkellä ymmärtänyt, mitä oli tullut tehneeksi.
Anna astui ulos asunnosta. Porraskäytävässä oli kylmä; ikkuna ei mennyt kunnolla kiinni, ja viima liikkui vapaasti kerroksesta toiseen. Hän veti takkia tiukemmin ympärilleen, tarttui kassiin ja alkoi laskeutua portaita.
Ulkona talvi jatkui entisellään. Lumi narskui kenkien alla, pakkanen puraisi poskia. Silti Annalla oli lämmin. Hänen sisällään levisi outo tunne — ehkä keveys. Ehkä vapaus.
Hän käveli lumen peittämän pihan poikki, ja jokaisella askeleella menneisyys jäi kauemmas taakse. Se asunto. Ne ihmiset. Se elämä, jossa hän oli kadottanut itsensä vähä vähältä.
Edessä odotti tuntematon. Pelottava, kyllä. Mutta samalla jollakin vaikeasti selitettävällä tavalla oikea.
Anna hymyili ensimmäisen kerran moneen pitkään kuukauteen.
Ja jatkoi matkaansa valkeaan talvimaisemaan — sinne, missä uusi elämä voisi alkaa.