— Aili on kuule täynnä makuuhaavoja. Näimme ne eilen, kun kävimme kurkkaamassa hänen vointiaan.
— Mitä makuuhaavoja? — Annasta tuntui kuin lattia olisi äkkiä kadonnut hänen jalkojensa alta. — Ei hänellä ole mitään makuuhaavoja. Minä hoidan ihoa joka päivä, käännän häntä säännöllisesti…
— Valehtele vain lisää, Helena tokaisi ja lähti määrätietoisesti kohti anopin huonetta. — Kohta katsotaan omin silmin.
Anna kiiruhti hänen peräänsä. Aili makasi vuoteessaan kalpeana, silmät suljettuina. Hengitys kulki raskaasti ja vinkuen. Helena ei osoittanut pienintäkään hienotunteisuutta, vaan kiskaisi peiton pois ja nosti vanhan naisen yöpaidan selän yli.
— No niin! Näetkö nyt? — hän tökkäsi sormellaan sisarensa selkää.
Anna kumartui katsomaan. Olihan siinä punoitusta, pieni läiskä vain, kolikon kokoinen korkeintaan. Mutta ei se ollut makuuhaava. Se oli ärtymää siitä, että Aili joutui makaamaan niin paljon. Anna oli rasvannut kohdan joka päivä.
— Tuo ei ole makuuhaava, hän sanoi hiljaa. — Se on vain…
— Suu kiinni! Helena karjaisi. — Luuletko sinä, etten minä tiedä, mistä sellainen alkaa? Minä olin kaksikymmentä vuotta hoitajana! Sinä olet pilannut sisareni kunnon. Tahallasi!
— Oletteko te menettäneet järkenne? Anna perääntyi askeleen. Hänen kätensä vapisivat. — Minä teen hänen eteensä kaiken, minkä pystyn. Kaiken!
— Pitäisikö soittaa Mikaelille? Laura puuttui puheeseen ilmestyttyään takaisin keittiöstä suu yhä täynnä ruokaa. — Saisipa tietää, mitä hänen vaimonsa täällä puuhaa.
— Minä soitan hänelle heti! Helena tempaisi jo puhelimen esiin.
Anna jäi seisomaan keskelle huonetta ja tunsi, kuinka jokin hänen sisällään puristui tiukaksi, kivuliaaksi solmuksi. Tämä oli väärin. Julmaa. Hän oli antanut viimeisetkin voimansa, unohtanut itsensä ja koko oman elämänsä, ja tällaisen palkinnon hän siitä sai. Syytöksiä. Nöyryytystä.
Aili avasi silmänsä. Katse oli samea ja tulehtuneen näköinen.
— Helena? hän kuiskasi. — Tulitko sinä?
— Olen tässä, Aili-kulta, olen tässä, Helena sanoi ja istahti vuoteen reunalle. Raivo vaihtui hetkessä surkuttelevaan, lempeäksi tekeytyvään ääneen. — Älä sinä huolehdi. Me näemme kyllä kaiken. Aivan kaiken.
Vanhus käänsi päätään Annaan päin. Hänen katseessaan välähti jotakin kummallista. Vahingoniloa ehkä. Pieni, tyytyväinen kipinä.
— Hän… hän hoitaa huonosti… anoppi rahisi. — Unohtaa… lääkkeet…
— Valhetta! Anna huudahti ennen kuin ehti estää itseään. — Minä annan ne aina ajallaan. Aina!
— Älä huuda sairaalle ihmiselle! Helena ponkaisi pystyyn. — Nyt se vielä alkaa kiljua hänelle! Mikael! Mikael, kuuletko sinä?
Hän puhui jo puhelimeen. Anna kuuli miehensä vaimean äänen luurin läpi, mutta sanoista ei saanut selvää.
— Tule heti kotiin! Helena jatkoi. — Äitisi on hirveässä kunnossa! Ja tuo tuossa… tuo on menettänyt viimeisenkin hävynsä!
Puhelu kesti ehkä kolme minuuttia. Sen ajan Laura seisoi oviaukossa ja tuijotti Annaa huonosti peitelty virne kasvoillaan. Hänen silmissään näkyi avoin nautinto: toinen kärsi, toinen oli painettu kuoppaan, ja hän sai seistä yläpuolella katsomassa. Se selvästi lämmitti häntä.
— Mikael tulee aivan kohta, Helena ilmoitti ja sujautti puhelimen pois. — Sitten me puhumme. Kunnolla puhumme. Tällainen ei voi jatkua enää päivääkään.
— Mitä te oikein kuvittelette? Anna tunsi, kuinka jokin hänen sisällään rusahti. — Tämä on minun kotini. Minun perheeni. Millä oikeudella te…
— Oikeudella? Helena paisui loukkaantuneesta raivosta. — Minulla on oikeus puolustaa sisartani. Entä sinä? Kuka sinä luulet olevasi? Pelkkä vaimo. Helposti tulit, helposti sinut voidaan myös lähettää pois.
— Äiti on oikeassa, Laura nyökkäsi ja nuolaisi sormiaan. — En minä muutenkaan ymmärrä, millä perusteella sinä täällä komentelet. Talohan on Mikaelin. Ja äitikin on hänen.
Anna vajosi tuolille. Hänellä ei ollut enää voimia väitellä. Eikä siitä olisi ollut hyötyäkään. He olivat jo päättäneet kaiken. Heillä oli oma tuomionsa valmiina, eikä mikään muuttaisi sitä.
Ulkona talvi jatkui armottomana ja kylmänä. Lumi putosi taukoamatta, peitti pihat, autot ja penkit alleen. Koko maailma muuttui valkoiseksi ja puhtaan näköiseksi, mutta tässä asunnossa vallitsi aivan toinen väri. Harmaa. Raskas. Pimeä.
Ulko-ovi paiskautui kiinni. Mikael oli tullut. Anna kohotti katseensa ja kohtasi miehensä silmät. Niissä ei ollut epäilystä eikä kysymystä. Syyllinen oli jo valittu.
Mikael riisui takkinsa vilkaisemattakaan vaimoonsa. Hän meni suoraan äitinsä luo ja kumartui tämän ylle.
— Miten voit, äiti?
— Huonosti, poikani, Aili voihkaisi. — Hyvin huonosti… Ei ruoki… ei anna vettäkään…
— Mitä? Anna ponnahti pystyyn. — Tuo on järjetöntä! Minä keitin hänelle eilen lihalientä!
— Mitä lihalientä muka? Helena tuhahti. — Jostain kuutiosta varmaan. Pelkkää kemiaa. Sellaista ei anneta sairaalle ihmiselle.
— Mikael, sinä tiedät… Anna aikoi astua lähemmäs, mutta mies pysäytti hänet katseellaan. Se katse oli kylmä. Vieras.
— Tiedän, hän sanoi hitaasti. — Tiedän, että sinä olet viime aikoina muuttunut jotenkin. Sinusta on tullut kova. Töykeä. Et kuuntele minua. Ja eilen sinä suorastaan huusit minulle päin kasvoja.
— En minä huutanut! Minä sanoin vain totuuden.
— Totuuttako? Mikael suoristautui ja kääntyi kokonaan Annaa kohti.