Mikael puristi leukansa niin kireälle, että poskilihakset nytkähtivät. Hänen kätensä teki pienen, hallitsemattoman liikkeen, aivan kuin se olisi etsinyt jotakin, mihin tarttua, tai kuin hän olisi hetken halunnut lyödä. Hän sai kuitenkin itsensä kuriin. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi kannoillaan ja lähti käytävää pitkin suoraan äitinsä huoneelle.
Anna jäi seisomaan eteiseen. Hänen sormensa vapisivat, eikä hän saanut niitä pysähtymään. Koko ruumis tuntui äkkiä raskaalta, kuin sen sisään olisi kaadettu kylmää lyijyä. Hän nojasi seinään ja sulki silmänsä.
Kuinka kauan näin voisi jatkua? Kuinka pitkään ihmisen piti niellä kaikki, taipua, vaieta ja kestää?
Hänen mieleensä nousi päivä, jolloin hän oli tavannut Mikaelin ensimmäistä kertaa. Tori oli märkä syyssateen jäljiltä, maa täynnä loskaa ja mutaa. Mikael oli auttanut häntä kantamaan painavat kassit pysäkille asti. Hän oli hymyillyt leveästi, melkein poikamaisesti, ja hänen silmissään oli ollut lämpöä, jotakin aitoa ja elävää. ”Minä en anna kenenkään satuttaa sinua”, hän oli silloin sanonut ja suudellut Annaa otsalle ennen heidän ensimmäistä hyvästiään.
Missä se mies oli nyt? Mihin hän oli kadonnut?
Ailin huoneesta kantautui Mikaelin matala ääni. Hän puhui äidilleen jotakin, mitä Anna ei saanut sanoista selvää. Vanha nainen vastasi heikosti ja valittavaan sävyyn. Sanoja ei tarvinnut kuulla; äänensävy riitti. Aili valitti taas. Kuten aina.
Anna palasi olohuoneeseen ja sammutti television. Hän istuutui sohvan reunalle ja jäi tuijottamaan käsiään. Iho oli kuiva, suonet erottuivat selvästi, ja sormet punoittivat jatkuvasta pesemisestä, siivoamisesta ja pyykin vääntämisestä. Nimettömässä oli vihkisormus, ohut ja vuosien himmentämä.
Vieläkö tätä oli kestettävä?
Hetken kuluttua Ailin huoneen ovi avautui. Mikael tuli ulos. Hänen kasvonsa olivat tyhjät, suljetut, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Olihan hän märkä, Mikael sanoi. — Vaihdoin hänelle vaatteet.
Anna nyökkäsi. Hänellä ei ollut voimia aloittaa uutta riitaa.
— Kuule, Mikael rykäisi ja vilkaisi sivuun. — Ehkä meidän pitäisi oikeasti muuttaa jotakin. Voitaisiin ottaa hoitaja avuksi. Minä mietin, miten rahat järjestyisivät.
Anna kohotti katseensa häneen. Mikaelin sanoissa ei ollut anteeksipyyntöä. Ei ymmärrystä eikä häpeää. Niissä oli vain halu korjata hankala asia mahdollisimman nopeasti ja siististi, niin ettei se enää häiritsisi hänen elämäänsä.
— Mieti sitten, Anna vastasi lyhyesti.
Mikael jäi vielä hetkeksi seisomaan, ikään kuin olisi odottanut häneltä jotakin muuta. Kun mitään ei tullut, hän nyökkäsi epämääräisesti ja lähti eteiseen.
— Menen tallille. Tulen myöhään.
Ovi pamahti kiinni hänen perässään. Anna jäi asuntoon yksin.
Ulkona talvi kutoi valkoista pitsiä ikkunoihin ja pihapuihin. Kaupunki oli hiljennyt lumen alle, kuin sekin olisi vetänyt peiton päänsä yli. Ja juuri siinä hiljaisuudessa, valkoisen vaikenemisen keskellä, Anna ymmärsi yhtäkkiä kirkkaasti yhden asian: jonkin oli muututtava. Oli pakko.
Hän ei vain vielä tiennyt, minkä.
Aamulla ovikello repäisi hänet hereille. Soitto oli terävä ja itsepintainen; oven takana oleva ihminen ei selvästikään aikonut luovuttaa. Anna vilkaisi kelloa. Seitsemän. Mikael oli jo lähtenyt töihin herättämättä häntä, kuten tavallista.
Hän veti aamutakin ylleen ja kiirehti ovelle. Ovisilmästä näkyi tuttu hahmo: Helena, Ailin sisar. Tanakka nainen, jolla oli värjätyt punaiset hiukset ja kasvoillaan ikuinen tyytymättömyyden ilme.
— Tulen, tulen, Anna mutisi ja avasi lukon.
Helena työntyi sisään kuin myrskytuuli. Hän ei vaivautunut edes tervehtimään. Hänen perässään asuntoon pujottautui Laura, hänen tyttärensä, kolmekymppinen mutta ikäistään vanhemman näköinen nainen, jolla oli terävät piirteet ja ilkeän tarkka katse.
— Missä Aili on? Helena vaati vastausta samalla kun riisui turkkinsa jo käytävässä ja paiskasi sen lipaston päälle.
— Hän nukkuu vielä. Yö oli huono, joten annoin hänelle unilääkkeen lääkärin ohjeen mukaan…
— Unilääkkeen? Helena löi kämmenensä yhteen. — Oletko sinä järkesi menettänyt? Sellaisia lääkkeitä ei anneta noin vain! Sinä et ole lääkäri.
Anna nielaisi. Sisällä alkoi kiehua se sama tunne, jonka hän oli kuukausien aikana oppinut painamaan niin syvälle, ettei se räjähtäisi ulos.
— Lääkäri on sen määrännyt. Resepti ja ohjeet ovat tallessa.
— Näytä ne.
Laura tirskahti, vastenmielisesti ja lapsellisesti. Hän käveli ilman lupaa suoraan keittiöön ja alkoi avata kaappien ovia aivan kuin olisi ollut omassa kodissaan.
— Täälläpä on sekavaa, hän ilmoitti. — Astiatkin ovat likaisina.
— Ne jäivät eilisillalta, Anna aloitti puolustautumisen, vaikka tiesi hyvin, ettei hänen olisi pitänyt selitellä mitään. — Pääsin nukkumaan vasta kahden jälkeen yöllä, en ehtinyt…
— Et ehtinyt! Helena matki häntä ivallisesti. — Ja Aili makaa tuolla sairaana ja märkänä! Mikael soitti eilen ja kertoi kaiken. Sanoi, että sinusta on tullut aivan röyhkeä. Sinä katsot televisiota sillä aikaa kun hänen äitinsä tekee kuolemaa!
— Se ei ole totta…
— Älä väitä vastaan! Helena astui lähemmäs, ja Anna tunsi halvan hajuveden raskaan, imelän lemun. — Minä olen nähnyt jo kauan, miten sinä kohtelet sisartani. Alusta asti sen on huomannut. Sinä et välitä hänestä. Hän on sinulle pelkkä taakka.
— Olen hoitanut häntä kolme kuukautta, päivin ja öin!
— Huonosti olet hoitanut, Laura huikkasi keittiöstä suu täynnä jotakin. Kauhukseen Anna tajusi, että nainen oli löytänyt eilisen piirakan ja ahmi sitä kylmänä, edes lämmittämättä palaa. — Aili… hän aloitti, ja hänen äänensä sai Annan jännittymään odottamaan seuraavaa syytöstä.