— Mene heti pesemään äitini! Hän tarvitsee hoitoa, ja sinä vain tuijotat televisiota! Mikael murahti.
— No mitä sinä siinä seisot kuin patsas? Kuuletko sinä minua ollenkaan?
Anna hätkähti. Mikaelin ääni iski hänen korviinsa kuin ovi olisi paiskattu kiinni hiljaisessa huoneessa. Hän käänsi katseensa pois televisioruudusta, jossa sarjan uusin sankaritar itki juuri särkyneen rakkauden vuoksi, ja näki miehensä. Mikaelin kasvot punoittivat, tukka oli sekaisin, ja kulmien välissä oli se sama ikuinen ryppy, joka tuntui viime vuosina syventyneen päivä päivältä.
— Mene nyt heti ja pese äitini, Mikael jyrisi ja kiskaisi samalla vanhan takkinsa naulakosta. — Hän on hoidettava ihminen, mutta sinä istut tässä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Ulkona talvi pyöri sakeana. Lunta tuli tiheästi ja itsepintaisesti, märät hiutaleet liimautuivat ikkunalasiin. Pimeä oli laskeutunut aikaisin, niin kuin tammikuussa aina, ja naapuritalojen ikkunoista kajastava valo näytti tavallista keltaisemmalta, melkein oranssilta. Aivan kuin siellä, vieraiden seinien takana, olisi palanut takkatuli ja uunissa kypsynyt piirakoita.
Anna nousi hitaasti sohvalta. Hänen jalkansa olivat puutuneet; hän oli istunut samassa asennossa ainakin neljäkymmentä minuuttia, ehkä kauemminkin. Huoneessa leijui paistetun sipulin haju, ja sen alla jokin toinen, vaikeammin nimettävä tuoksu. Sairaalako? Ei, ei aivan. Ehkä vanhuus. Sellaiselta hänen anoppinsa oli viime kuukausina alkanut haista.
— Minähän tulin juuri hänen luotaan, Anna sanoi hiljaa. — Vaihdoin lakanat ja annoin lääkkeet…
— Vai vaihdoit lakanat, Mikael matki pilkallisesti. — Miksi hän sitten soitti ja valitti, ettei kukaan käy edes katsomassa? Miksi hän makaa märkänä?
— Mikael…
— Älä sinä Mikaelittele! Äitini tekee kuolemaa, eikä sinua kiinnosta pätkääkään. Sinulle merkitsevät vain nuo typerät sarjasi.
Anna puristi sormensa nyrkkiin. Hänen sisällään kohosi jotakin kuumaa ja epämiellyttävää, aivan kuin vesi olisi alkanut kiehua rinnan alla. Hän olisi halunnut huutaa miehelle päin kasvoja, ettei ollut kolmeen kuukauteen nukkunut kunnolla. Että hän nousi yölläkin vanhan naisen luo. Että hän pesi pyykkiä joka päivä, vaihtoi vuodevaatteita, kantoi lääkkeitä, lämmitti ruokaa ja siivosi jälkiä. Että hän ei enää muistanut, milloin oli viimeksi lähtenyt ulos vain kävelläkseen, ilman kauppalistaa tai apteekkireissua. Hänen oma elämänsä oli kadonnut jonnekin, liuennut noihin päiviin, jotka muistuttivat toisiaan kuin kaksoset.
Mutta hän ei sanonut mitään.
Mikael veti jo saappaita jalkaansa ja teki lähtöä. Minne? Luultavasti autotallille. Sinne hän aina meni, kun oli vihainen. Siellä hänellä oli omat tavaransa: ruuvit, mutterit, loputon auton korjaaminen ja se vanha romu, joka ei kuitenkaan suostunut käynnistymään. Siellä oli hänen vapautensa. Pieni, öljyltä ja tupakalta haiseva, mutta oma.
— Mene vain, Anna heitti. — Juokse äitisi luo.
Mies kääntyi. Hänen kasvoilleen nousi jotakin uutta. Ei pelkkää vihaa. Enemmänkin hämmästystä, ehkä.
— Mitä sinä sanoit?
— Kuulit kyllä. Mene itse. Pese hänet itse, jos kerran minä teen kaiken väärin. Minulle riittää.
Sanat ”minulle riittää” kuulostivat oudon köyhiltä siihen nähden, mitä hänen sisällään tapahtui. Väsymys oli sitä, kun seisoi liian kauan tai kantoi painavat ostoskassit kotiin. Tämä oli jotakin muuta. Aivan kuin joku olisi päivä päivältä imenyt hänestä ilmaa pois, hitaasti ja armottomasti, kunnes jäljellä oli enää tyhjä kuori.
Mikael seisoi eteisessä, ja hänen ilmeensä synkkeni synkkenemistään.
— Sinusta on tullut röyhkeä, hän sanoi matalalla äänellä. — Aivan käsittämättömän röyhkeä. Kuvitteletko sinä, että sinulla on oikeus määräillä minua? Minun omassa kodissani?
— Sinun kodissasi? Anna astui lähemmäs. — Mikael, minä olen asunut täällä kaksikymmentäkolme vuotta. Kaksikymmentäkolme! Äitisi ei ole koskaan pitänyt minusta, ja sen sinä tiedät. Hän on aina sanonut, etten minä ole sinulle sopiva. Että olisit voinut löytää paremmankin.
— Mitä sitten? Hän on vanha ja sairas…
— Hän oli samanlainen kolmekymppisenä. Ja nelikymppisenä. Aina. Sinä et vain nähnyt sitä, koska olet hänen poikansa.
Mikael otti askeleen eteenpäin ja kohosi hänen ylleen. Anna tunsi hänen partavetensä tuoksun; halpa, terävä haju. Sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten, silloin kun he olivat vasta menneet naimisiin.
— Älä uskallakaan puhua äidistäni tuohon sävyyn.
— Tai mitä? Annan ääneen ilmestyi kova, vihainen särmä. — Mitä sinä teet, Mikael? Lyötkö? Heitätkö minut ulos?
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Ulkona tuuli ulvoi ja ajoi lumipyörteitä talojen väleissä. Jossakin alhaalla rappukäytävän ovi paukahti, joku nauroi äänekkäästi, ja äänet katosivat saman tien talviseen pimeään.
— En minä tunne sinua enää, Mikael sanoi hiljaa. — Mikä sinusta on tullut?
Anna hymyili. Kuivasti, ilman vähintäkään iloa.
— Minustako? Katso mieluummin itseäsi. Milloin sinä viimeksi kysyit, miten minä jaksan? Milloin sinua kiinnosti, miltä minusta tuntuu? Edes kerran näiden kuukausien aikana? Sinä tulet kotiin, syöt minun laittamani ruoan, oletat että kaikki on valmista ja puhdasta, ja sitten katoat sinne autotalliisi. Tai lysähdät television eteen sillä aikaa, kun minä hoidan äitiäsi.
— Minä käyn töissä! Minä tuon tähän taloon rahat!
— Ja minäkö siis lepään täällä? Anna katsoi häntä suoraan silmiin. — Vietän lomaa, niinkö? Hänen sanansa jäivät raskaana eteisen kylmään ilmaan.