— Minkä totuuden? Senkö, että äitini on sinulle taakka? Että olet väsynyt? Kuka ei väsy, Laura? Luuletko, etten minä väsy? Teen töitä joka päivä, raadan ja tuon rahat tähän taloon!
— Entä minä sitten?! — Lauran ääni värähti. — Mitä minä muka teen? Istun täällä kuin palkaton piika, aamusta yöhön ja yöstä aamuun! En pääse edes ovesta ulos hengittämään!
— Palkataan sitten hoitaja, — Mikael heitti välinpitämättömästi. — Jos tämä kerran on sinulle noin ylivoimaista.
— Ei tässä ole kyse hoitajasta! — Laura tunsi kyynelten nousevan kurkkuun, mutta nieli ne väkisin. Ei tässä. Ei näiden ihmisten edessä. — Kyse on siitä, ettet sinä kuule minua. Et näe minua ollenkaan.
— Voi hyvänen aika, taas tätä naisten draamaa, — Mikael huokaisi ja huitaisi kädellään. — Sari, jäättekö te äidin luo?
— Tietysti, — Sari vastasi ja hymyili kuin olisi jo voittanut. — Emma ja minä jäämme. Me hoidamme hänet niin kuin kuuluu.
— Hyvä. — Mikael kääntyi ovea kohti. — Ja sinä, Laura, pakkaat tavarasi. Menet muutamaksi päiväksi äitisi luo. Lepäät vähän.
Laura jähmettyi paikalleen.
Se oli karkotus. Pehmeästi lausuttu, muka huolenpidoksi puettu, mutta silti karkotus.
— Ajatko sinä minut pois?
— Annan sinulle tauon, — Mikael sanoi edes katsomatta taakseen. — Vai haluatko mieluummin jäädä tänne jatkamaan riitelyä?
Hänen selkänsä takaa kuului Emman lyhyt, pilkallinen naurahdus. Sari asettui Ailin viereiseen nojatuoliin kuin valtaistuimelle istahtava kuningatar. Vanha nainen makasi silmät kiinni, mutta Laura näki sen silti: suupielet kohosivat hiukan. Tyytyväinen, häijy pieni hymy.
Ja juuri silloin jokin Lauran sisällä loksahti.
Ei särkynyt. Ei tällä kertaa.
Päinvastoin. Se asettui paikalleen.
— Tiedätkö mitä, Mikael, — hän sanoi hiljaa, mutta jokainen sana oli kirkas ja terävä. — Minä lähden. Todellakin lähden. Mutta en muutamaksi päiväksi.
Mikael kääntyi hitaasti. Hänen kasvoilleen nousi hämmennys.
— Mitä sinä sanoit?
— Sanoin, että lähden lopullisesti. — Sanat tulivat ulos itsestään, kuin joku toinen olisi puhunut hänen suullaan. — Kaksikymmentäkolme vuotta minä olen elänyt kanssasi. Olen sietänyt äitiäsi, joka vihasi minua ensimmäisestä päivästä lähtien. Olen sietänyt sitä, että tulet kotiin etkä sano edes kiitos. Olen sietänyt senkin, että sinulle minä olen ollut vain huonekalu. Kätevä. Ilmainen.
— Oletko sinä seonnut? — Mikael astui häntä kohti. — Oletko menettänyt järkesi kokonaan?
— En, — Laura pudisti päätään. — Päinvastoin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näen kaiken selvästi. Minulle riittää näkymättömänä oleminen. Minulle riittää se, että syy on aina minussa. Hoitakaa te äitinne. Tehän olette niin kunnollisia, niin huolehtivaisia. Näyttäkää sitten, mihin pystytte.
— Laura, tule järkiisi! — Sari ponnahti tuolista ylös. — Sinä olet hänen vaimonsa! Sinulla on velvollisuuksia!
— Hänelläkin oli, — Laura osoitti miestään. — Rakastaa. Kunnioittaa. Suojella. Missä ne ovat olleet?
Mikaelin kasvot lehahtivat punaisiksi. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
— Sinä kadut tätä vielä, — hän sihisi hampaidensa välistä. — Tulet ryömimään takaisin. Minne sinä muka menet? Eihän sinulla ole mitään!
— Menen äitini luo. Sitten etsin töitä. Vuokraan huoneen. — Laura meni makuuhuoneeseen ja veti kaapista vanhan matkakassin. — Sen jälkeen katsotaan.
Hän pakkasi nopeasti, miettimättä turhia. Vain välttämättömimmät: asiakirjat, muutama villapaita, alusvaatteita. Kädet eivät vapisseet. Sydän löi tasaisesti. Häneen laskeutui outo rauha, aivan kuin pitkä sairaus olisi viimein hellittänyt ja keuhkot saisivat taas kunnolla ilmaa.
Mikael jäi seisomaan makuuhuoneen ovelle. Hän katseli. Oli vaiti. Hänen katseessaan välähti jotakin, joka muistutti neuvottomuutta. Ilmeisesti hän ei ollut uskonut tämän voivan tapahtua.
— Oletko sinä tosissasi? — hän kysyi matalammalla äänellä.
Laura sulki kassin soljen. Sitten hän katsoi miestä pitkään ja tarkasti. Hän etsi noista kasvoista sitä nuorta miestä, jonka oli kerran tavannut torilla, sitä joka oli luvannut pitää hänestä huolta.
Hän ei löytänyt häntä.
Edessä seisoi vieras mies. Väsynyt, vihainen, silmät sammuneina.
— En voisi olla enempää tosissani, — Laura vastasi.
Hän kulki miehen ohi. Sitten Sarin voitonriemuisen katseen ohi. Emman ivallisen virnistyksen ohi. Ailin vuoteen kohdalla hän pysähtyi.
Aili avasi silmänsä.
— Hyvästi, — Laura sanoi. — Parantukaa.
Vanhan naisen silmissä välähti pelko. Aivan kuin hän olisi vasta sillä hetkellä ymmärtänyt, mitä oli saanut aikaan.
Laura astui ulos asunnosta. Porraskäytävässä oli kylmä; ikkuna ei mennyt kunnolla kiinni, ja viima kulki vapaasti kerrosten läpi. Hän kietoi takin tiukemmin ympärilleen, tarttui kassiin ja lähti laskeutumaan portaita.
Ulkona talvi jatkui entisellään. Lumi narskui kenkien alla, pakkanen nipisti poskia. Silti Lauralla oli lämmin. Hänen sisällään levisi tunne, jota hän ei ollut tuntenut aikoihin. Kevyys ehkä. Tai vapaus.
Hän käveli lumen peittämän pihan halki, ja jokaisella askeleella mennyt elämä jäi kauemmas taakse. Se asunto. Ne ihmiset. Kaikki, mikä oli painanut häntä vuosikaudet.
Edessä odotti tuntematon.
Se pelotti.
Mutta oudolla tavalla se tuntui myös oikealta.
Laura hymyili. Ensimmäistä kertaa pitkien kuukausien jälkeen.
Ja hän jatkoi matkaansa valkoiseen talvimaisemaan — sinne, missä uusi elämä alkaisi.