— Aili-tädin selkä on täynnä makuuhaavoja. Me nähtiin ne eilen, kun käytiin katsomassa häntä.
— Mitä makuuhaavoja? — Laurasta tuntui, kuin lattia olisi äkkiä pettänyt hänen altaan. — Ei hänellä ole mitään makuuhaavoja! Minä rasvaan ihoa joka päivä, käännän häntä, hoidan…
— Valehtele sinä vain lisää, Sari kivahti ja lähti määrätietoisesti kohti anopin huonetta. — Kohta minä katson omin silmin.
Laura kiirehti hänen peräänsä. Aili makasi vuoteessa kalpeana, silmät suljettuina. Hengitys kulki vaivalloisesti ja vinkuen. Sari ei osoittanut pienintäkään hienotunteisuutta, vaan tempaisi peiton vanhuksen päältä ja nosti tämän yöpaitaa selästä.
— Siinä! Katso nyt! — hän tökkäsi sormellaan sisarensa selkää.
Laura kumartui lähemmäs. Kyllä, iholla näkyi pieni punertava kohta. Hyvin pieni, suunnilleen kolikon kokoinen läiskä. Mutta se ei ollut makuuhaava. Se oli vain ärtymää siitä, että Aili joutui makaamaan niin paljon. Laura oli voidellut sitä joka ainoa päivä.
— Tuo ei ole makuuhaava, hän sanoi hiljaa. — Se on vain…
— Suu kiinni! Sari karjaisi. — Luuletko sinä, etten minä tiedä, mistä sellainen alkaa? Minä olin kaksikymmentä vuotta hoitajana! Sinä olet tuhonnut sisareni! Tahallasi!
— Oletteko te menettäneet järkenne? Laura perääntyi askeleen. Hänen kätensä vapisivat. — Minä teen hänen eteensä kaiken, minkä pystyn. Kaiken!
— Soitetaanko Mikaelille? Emma puuttui väliin palattuaan keittiöstä, suu yhä täynnä ruokaa. — Saakoon kuulla, mitä hänen vaimonsa täällä puuhaa.
— Minä soitan hänelle heti! Sari ilmoitti ja kaivoi jo puhelinta esiin.
Laura jäi seisomaan keskelle huonetta ja tunsi, kuinka jokin hänen sisällään kiristyi kovaksi, tukahduttavaksi solmuksi. Tämä oli väärin. Julmaa. Hän oli antanut viimeisetkin voimansa, unohtanut itsensä ja oman elämänsä, ja tässä oli palkka: syytöksiä ja nöyryytystä.
Aili avasi silmänsä. Katse oli samea ja tulehtuneen näköinen.
— Sari? hän kuiskasi. — Tulitko sinä?
— Täällä minä olen, rakas, täällä, Sari vastasi ja istahti vuoteen reunalle. Hetkessä hänen raivokas äänensä muuttui säälin täyttämäksi lässytykseksi. — Älä pelkää. Me näemme kaiken. Ihan kaiken.
Vanhus käänsi päätään Lauraa kohti. Ja siinä katseessa oli jotakin… vahingoniloa ehkä. Pieni, tyytyväinen välähdys.
— Hän… hän hoitaa huonosti… anoppi rahisi. — Unohtaa… lääkkeet…
— Valetta! Laura huudahti ennen kuin ehti estää itseään. — Minä annan ne aina ajallaan! Aina!
— Älä huuda sairaalle ihmiselle! Sari ponnahti pystyyn. — Vielä kehtaa karjua hänelle! Mikael! Mikael, kuuletko?
Hän puhui jo puhelimeen. Laura erotti miehensä vaimean äänen linjan toisesta päästä, mutta sanoista hän ei saanut selvää.
— Tule heti kotiin! Sari jatkoi. — Äitisi on hirveässä kunnossa! Ja tuo… tuo on menettänyt viimeisenkin häpyntunteensa!
Puhelu kesti ehkä kolme minuuttia. Sen ajan Emma seisoi oviaukossa ja tuijotti Lauraa hymyillen tavalla, jota ei edes yrittänyt kunnolla peittää. Hänen silmissään näkyi paljas nautinto: joku toinen kärsi, joku oli ajettu nurkkaan, ja hän sai seistä yläpuolella katsomassa. Se selvästi lämmitti häntä.
— Mikael tulee aivan kohta, Sari ilmoitti lopulta ja työnsi puhelimen takaisin taskuunsa. — Ja sitten me puhumme. Kunnolla. Tällainen ei nimittäin voi jatkua!
— Mitä te oikein kuvittelette? Laura tunsi, kuinka jokin hänen sisällään risahti. — Tämä on minun kotini! Minun perheeni! Millä oikeudella te…
— Oikeudella? Sari pullistui loukkaantumisesta. — Minulla on oikeus puolustaa sisartani! Mutta sinä… mikä sinä muka olet? Vain vaimo. Tulit helposti, lähdet yhtä helposti.
— Äiti on oikeassa, Emma nyökkäsi ja nuolaisi sormiaan. — En minä muutenkaan ymmärrä, millä perusteella sinä täällä komentelet. Talo on Mikaelin. Ja äitikin on hänen.
Laura vajosi tuolille. Hänellä ei ollut voimia väittää vastaan. Eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä. He olivat jo tehneet päätöksensä. Tuomio oli annettu, eikä mikään, mitä Laura sanoisi, muuttaisi sitä.
Ulkona talvi jatkui armottomana ja kylmänä. Lumi satoi taukoamatta, peitti pihat, autot ja penkit alleen. Maailma muuttui valkoiseksi ja puhtaan näköiseksi, mutta tämän asunnon sisällä vallitsi aivan toinen sävy. Harmaa. Pimeä.
Ulko-ovi paiskautui kiinni. Mikael oli tullut takaisin. Laura nosti katseensa ja kohtasi miehensä silmät. Niissä ei näkynyt epäilystä eikä kysymystä. Hän oli jo syyttänyt kaikesta Lauraa.
Mikael riisui takkinsa nopeasti vilkaisemattakaan vaimoaan. Hän käveli suoraan äitinsä luo ja kumartui tämän ylle.
— Miten voit, äiti?
— Huonosti, poikani, Aili voihkaisi. — Hyvin huonosti… Hän ei ruoki… ei anna vettäkään…
— Mitä?! Laura ponnahti jaloilleen. — Tuo on mahdotonta! Minä keitin hänelle eilen lihalientä!
— Millaista lihalientä muka? Sari tuhahti. — Jostain kuutiosta varmaan? Pelkkää lisäainetta. Sellaista ei sairaalle anneta!
— Mikael, sinä tiedät… Laura yritti astua lähemmäs, mutta mies pysäytti hänet pelkällä katseellaan. Se oli kylmä. Vieras.
— Tiedän, hän sanoi hitaasti. — Minä tiedän, että sinusta on viime aikoina tullut jotenkin… erilainen. Kova. Et kuuntele minua. Ja eilen sinä suorastaan huusit minulle.
— En huutanut! Sanoin vain totuuden!
— Totuuden? Mikael suoristautui ja kääntyi häntä kohti.