Mikael puristi leukansa tiukaksi. Hänen kätensä nytkähti sivulla, aivan kuin se olisi omasta tahdostaan etsinyt jotakin, mihin tarttua — tai ehkä jotakuta, johon iskeä. Hän kuitenkin hillitsi itsensä. Sanaakaan sanomatta hän kääntyi ja lähti käytävää pitkin suoraan äitinsä huoneelle.
Laura jäi eteisen suulle. Hänen sormensa vapisivat, ja koko ruumis tuntui äkkiä raskaalta, kuin sen sisään olisi kaadettu kylmää lyijyä. Hän nojautui seinää vasten ja sulki silmänsä.
Kuinka kauan tätä vielä piti jaksaa? Kuinka pitkään ihmisen kuului niellä, kumartua ja vaieta?
Mieleen nousi päivä, jolloin hän oli tavannut Mikaelin ensimmäisen kerran. Tori, syksyinen loska, painavat kassit, joita mies oli tarjoutunut kantamaan pysäkille asti. Mikael oli hymyillyt leveästi, melkein poikamaisesti, ja hänen silmissään oli ollut silloin jotakin lämmintä ja aitoa.
”En anna kenenkään satuttaa sinua”, hän oli sanonut ja suudellut Lauraa otsalle ennen ensimmäistä hyvästelyä.
Missä se mies oli nyt? Mihin hän oli kadonnut?
Ailin huoneesta kuului Mikaelin vaimea ääni. Hän puhui äidilleen jotakin. Vanha nainen vastasi heikosti ja valittavalla sävyllä. Sanoista Laura ei saanut selvää, mutta äänensävyn hän tunnisti liiankin hyvin. Aili valitti. Kuten aina.
Laura palasi olohuoneeseen ja sammutti television. Hän istahti sohvalle ja jäi tuijottamaan käsiään. Iho oli kuiva, suonet kohosivat esiin ohuina juovina. Peseminen ja siivoaminen olivat punertaneet sormet karheiksi. Nimettömässä oli yhä vihkisormus — kapea, vuosien himmentämä rengas.
Kuinka pitkään vielä?
Hetken kuluttua Ailin huoneen ovi avautui. Mikael tuli ulos kasvot tyhjinä, mitään paljastamattomina.
— Oli hän tosiaan märkä, Mikael sanoi. — Vaihdoin hänelle kuivat.
Laura nyökkäsi. Hänellä ei ollut enää voimia väitellä.
— Kuule, Mikael rykäisi ja hieraisi niskaansa. — Ehkä meidän pitäisi oikeasti muuttaa jotakin. Voisi palkata hoitajan. Minä katson, miten rahat riittäisivät…
Laura kohotti katseensa häneen. Noissa sanoissa ei ollut anteeksipyyntöä. Ei ymmärrystä. Vain yritys järjestää asia pois päiväjärjestyksestä nopeasti ja siististi, niin ettei siitä tarvitsisi enää puhua.
— Katso sitten, hän vastasi lyhyesti.
Mikael seisoi vielä hetken paikoillaan, ikään kuin olisi odottanut Lauralta jotakin muuta. Kun mitään ei tullut, hän kääntyi ovea kohti.
— Menen autotallille. Tulen myöhään.
Ovi pamahti kiinni. Laura jäi yksin.
Ulkona talvi kutoi valkoista pitsiään ikkunoihin. Kaupunki oli hiljentynyt ja vetäytynyt lumipeitteen alle. Siinä hiljaisuudessa, valkean äänettömyyden keskellä, Laura ymmärsi yhtäkkiä kirkkaasti yhden asian: jonkin oli pakko muuttua.
Hän ei vain vielä tiennyt, minkä.
Aamulla ovikello repäisi hänet hereille. Soitto oli terävä ja sitkeä, sellainen, josta kuuli heti, ettei oven takana seisova ihminen aikonut lähteä minnekään. Laura vilkaisi kelloa. Seitsemän. Mikael oli jo lähtenyt töihin herättämättä häntä, kuten aina.
Hän kiskaisi aamutakin ylleen ja kiirehti eteiseen. Ovisilmästä näkyi tuttu hahmo: Sari, Ailin nuorempi sisar. Tanakka nainen, jolla oli värjätyt punaiset hiukset ja kasvoillaan ikuinen tyytymättömyyden ilme.
— Tullaan, tullaan, Laura mutisi ja avasi turvalukon.
Sari ryntäsi sisään kuin myrskypuuska, tervehtimättä lainkaan. Hänen perässään tunki Emma, hänen tyttärensä — kolmekymppinen nainen, joka näytti ikäistään vanhemmalta, teräväpiirteiseltä ja ilkeäsilmäiseltä.
— Missä Aili on? Sari kysyi vaativasti ja riisui samalla turkkinsa jo eteisessä. Hän paiskasi sen lipaston päälle kuin olisi ollut omassa kodissaan.
— Hän nukkuu vielä. Yö oli vaikea, annoin hänelle lääkärin määräämän unilääkkeen…
— Unilääkkeen? Sari läimäytti kätensä yhteen. — Oletko sinä menettänyt järkesi? Sellaisia annoksia ei anneta noin vain! Et sinä mikään lääkäri ole!
Laura nielaisi. Sisällä alkoi taas kuohua se sama tunne, jonka hän oli opetellut painamaan syvälle, niin syvälle, ettei se räjähtäisi ulos.
— Lääkäri kirjoitti sen. Ohje on tallessa…
— Näytä se.
Emma tirskahti vastenmielisesti, lapsellisen pilkallisesti. Hän marssi keittiöön kysymättä lupaa ja alkoi saman tien availla kaappien ovia.
— Täälläpä on siivotonta. Ja tiskitkin likaisina.
— Ne jäivät eilisillalta, Laura alkoi selittää, vaikka tiesi täydellisesti, ettei hänen olisi pitänyt puolustella itseään. — Pääsin nukkumaan vasta kahdelta yöllä, en ehtinyt…
— Et ehtinyt! Sari matki ivallisesti. — Ja Aili makaa tuolla märkänä ja sairaana! Mikael soitti eilen ja kertoi kaiken. Hän sanoi, että sinusta on tullut aivan hävytön. Sinä istut katsomassa televisiota sillä aikaa, kun hänen äitinsä tekee kuolemaa!
— Se ei ole totta…
— Älä ala väittää vastaan! Sari astui lähemmäs, ja Laura tunsi halvan hajuveden raskaan, kuvottavan tuoksun. — Minä olen nähnyt jo kauan, miten sinä kohtelet sisartani. Alusta asti minä sen huomasin. Et sinä hänestä välitä. Hän on sinulle vain taakka!
— Olen hoitanut häntä kolme kuukautta! Päivin ja öin!
— Huonosti olet hoitanut, Emma huikkasi keittiöstä suu täynnä. Laura tajusi kauhukseen, että tämä oli löytänyt eilisen piirakan ja ahmi sitä kylmänä, vaivautumatta edes lämmittämään sitä. Emma nielaisi palan ja kääntyi jatkamaan syytöksiään.