— Mene heti pesemään äitini! Hän tarvitsee hoitoa, ja sinä vain tuijotat televisiota! Mikael murahti.
— No mitä sinä siinä seisot kuin patsas? Kuuletko sinä minua ollenkaan?
Laura hätkähti. Mikaelin ääni iskeytyi hänen korviinsa kuin ovi olisi paiskattu kiinni hiljaisessa huoneessa. Hän irrotti katseensa ruudusta, jossa sarjan uusi sankaritar itki juuri särkyneen rakkauden vuoksi, ja näki miehensä. Kasvot punoittivat, tukka oli sekaisin, ja kulmien välissä oli se sama ikuinen ryppy.
— Mene nyt heti pesemään äitini! Hän on avun tarpeessa, ja sinä istut siinä ohjelmiesi ääressä! mies jupisi ja tempaisi vanhan takkinsa naulakosta.
Ulkona talvi pyöri valkoisena myllerryksenä. Lumi tuli alas tiheänä ja itsepintaisena, märät hiutaleet liimautuivat ikkunoihin. Tammikuu pimensi päivän varhain, kuten aina, ja naapuritalojen ikkunoista vuotava valo näytti poikkeuksellisen keltaiselta, melkein oranssilta. Aivan kuin vieraiden seinien takana olisi palanut takkatuli ja uunissa paistunut piirakoita.
Laura nousi sohvalta hitaasti. Jalat olivat puutuneet; hän oli istunut samassa asennossa ainakin neljäkymmentä minuuttia, ehkä kauemminkin. Huoneessa leijui paistetun sipulin haju ja jokin toinenkin tuoksu. Sairaalamainen? Ei, ei aivan. Pikemminkin vanhuuden haju. Viime kuukausina hänen anoppinsa ympärillä oli ollut juuri sellainen.
— Minä kävin juuri hänen luonaan, Laura sanoi hiljaa. — Vaihdoin vuodevaatteet ja annoin lääkkeet.
— Vai vaihdoit, Mikael matki ivallisesti. — Miksi hän sitten soitti minulle ja valitti, ettei kukaan edes vilkaise hänen huoneeseensa? Miksi hän makaa märkänä?
— Mikael…
— Älä sinä Mikaelittele minua! Äitini tekee kuolemaa, ja sinua ei kiinnosta tippaakaan! Sinulle merkitsevät vain nuo sarjasi!
Laura puristi kätensä nyrkkiin. Hänen sisällään nousi jotakin kuumaa ja tukalaa, kuin vesi olisi alkanut kiehua rintakehän alla. Hän olisi halunnut huutaa miehelle, ettei ollut nukkunut kunnolla kolmeen kuukauteen. Että hän heräsi öisin vanhan naisen takia, pesi lakanoita päivästä toiseen eikä edes muistanut, milloin oli viimeksi lähtenyt ulos muuten vain, ilman että matka vei kauppaan tai apteekkiin. Että hänen oma elämänsä oli kadonnut jonnekin, sulanut näihin päiviin, jotka muistuttivat toisiaan kuin samasta muotista valetut kaksoset.
Mutta hän vaikeni.
Mikael kiskoi jo saappaita jalkaansa, selvästi lähdössä. Minne? Luultavasti autotalliin. Sinne hän meni aina, kun oli raivoissaan. Siellä odottivat hänen omat asiansa: ruuvit, mutterit, loputon autonrassaaminen ja se ajokki, joka ei kuitenkaan suostunut käynnistymään. Se oli hänen vapautensa. Pieni, öljyltä ja tupakalta haiseva, mutta hänen omansa.
— Mene vain, Laura heitti. — Juokse äitisi luo.
Mies kääntyi. Hänen kasvoilleen ilmestyi jotakin uutta. Ei vihaa, vaan pikemminkin hämmennystä.
— Mitä sinä sanoit?
— Kuulit kyllä. Mene itse. Pese hänet itse, jos kerran teen kaiken mielestäsi väärin. Minä en jaksa enää.
Sanat “en jaksa enää” kuulostivat oudon ontoilta. Liian yksinkertaisilta siihen nähden, mitä hänen sisällään tapahtui. Väsymystä oli se, kun seisoi liian kauan tai kantoi raskaat ostoskassit kotiin. Tämä oli jotakin muuta. Aivan kuin joku olisi imenyt hänestä ilmaa pois hitaasti, päivä päivältä, kunnes jäljellä oli enää tyhjä kuori.
Mikael seisoi eteisessä, ja hänen ilmeensä synkkeni askel askeleelta.
— Sinä olet käynyt röyhkeäksi, hän sanoi. — Aivan täysin. Kuvitteletko sinä, että sinulla on oikeus käskeä minua? Minun omassa kodissani?
— Sinun kodissasi? Laura astui lähemmäs. — Mikael, minä olen asunut täällä kaksikymmentäkolme vuotta. Kaksikymmentäkolme! Äitisi ei ole koskaan pitänyt minusta, ja sinä tiedät sen. Hän on aina sanonut, etten minä sovi sinulle. Että olisit voinut saada paremman.
— Mitä sitten? Hän on vanha ja sairas.
— Hän oli samanlainen kolmikymppisenä. Ja nelikymppisenä. Aina. Sinä et vain nähnyt sitä, koska olet hänen poikansa.
Mikael otti askeleen eteenpäin ja kohosi hänen ylleen. Laura tunsi miehen partaveden hajun, halvan ja pistävän. Saman hajun kuin kaksikymmentä vuotta sitten, silloin kun he olivat vastanaineita.
— Älä uskallakaan puhua äidistäni noin.
— Tai mitä? Lauran ääneen leikkautui viha. — Mitä sinä teet, Mikael? Lyötkö minua? Heitätkö ulos?
Tuli hiljaista. Ulkona tuuli ulvoi ja ajoi lumipyörteitä talojen väliin. Jossakin alempana rappukäytävän ovi kolahti, joku nauroi kovaan ääneen, ja äänet hajosivat nopeasti talviseen pimeyteen.
— Minä en tunne sinua enää, mies sanoi matalalla äänellä. — Mikä sinusta on tullut?
Laura hymyili. Kuivasti, ilman iloa.
— Minusta? Katso ennemmin itseäsi. Milloin viimeksi kysyit, miten minä voin? Milloin sinua kiinnosti, mitä minä tunnen? Kertaakaan näiden kuukausien aikana? Tulet kotiin, syöt minun tekemäni ruoan, odotat että kaikki on valmista ja puhdasta, ja sitten katoat autotalliisi. Tai istut television eteen sillä aikaa, kun minä taistelen äitisi kanssa.
— Minä käyn töissä! Minä tuon tähän taloon rahat!
— Ja minä kai lepään täällä? Vietän lomaa, niinkö?