— Jos sinulle kerran on tarjottu sitä, silloin sinä olet siihen valmis. Etkö sinä tajua?
Anna katsoi häntä pitkään. Vähitellen hän ymmärsi, ettei Mikaelin äänessä ollut rohkaisua. Siinä oli laskelmointia. Mikael ei sanonut: ”Minä uskon sinuun.” Hän sanoi oikeastaan: ”Tästä on hyötyä.”
— Tarvitsen aikaa, Anna vastasi.
— Hyvä on. — Mikael nojautui tuolinsa selkänojaa vasten. — Mutta muista yksi asia: tällaista tilaisuutta ei tarjota kahdesti.
Seuraava aamu alkoi puhelimen soitolla. Mikaelin äiti soitti. Anna seisoi kylpyhuoneessa harjaamassa hampaitaan, ja Mikael puhui kovalla äänellä, aivan kuin olisi halunnut varmistaa, että Anna kuuli jokaisen sanan.
— Niin, äiti, tietenkin. Älä huolehdi, kyllä minä järjestän sen. Kyllä Anna varmasti suostuu, mihin hän muka siitä lähtisi.
Anna sylkäisi hammastahnan vaahdon lavuaariin ja jähmettyi paikoilleen.
”Mihin hän muka siitä lähtisi.”
Lause jäi kaikumaan hänen sisälleen.
Keittiössä käyty keskustelu ei lopulta ollut muuta kuin jatkoa kaikelle sille, mikä oli kasaantunut heidän välilleen jo kauan sitten. Kaikki oli sanottu ennenkin. Kukaan ei vain ollut kuunnellut.
— Selvä, Mikael sanoi lopulta ja käänsi katseensa sivuun. — Ymmärrän kyllä. Et halua auttaa, joten älä sitten auta.
— Minä haluan, että sinä itse haluat lopettaa sen, että asetat äitisi aina meidän väliimme, Anna vastasi. — Siitä tässä on kyse. Ei mistään muusta.
Mikael katsoi häntä väsyneesti ja toivottomasti, kuin ihmistä, jonka kanssa ei koskaan pääsisi yhteisymmärrykseen.
— Anna, sinä teet kaikesta liian vaikeaa.
— Ja sinä taas teet kaikesta liian yksinkertaista. — Anna nousi pöydästä. — Ehkä juuri siksi me emme koskaan pääse eteenpäin.
Hän meni huoneeseen ja sulki oven perässään. Sitten hän otti puhelimen käteensä ja avasi keskustelun esimiehensä kanssa. Hän oli kirjoittanut viestin jo kolmesti ja pyyhkinyt sen pois yhtä monta kertaa.
”Otan tarjouksen vastaan. Olen valmis aloittamaan maanantaina.”
Sormi jäi leijumaan lähetyspainikkeen yläpuolelle. Anna veti syvään henkeä. Sitten hän painoi.
Näyttö välähti, ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Keittiöstä kuului astioiden kolinaa. Mikael puhui luultavasti taas äitinsä kanssa.
Anna seisoi ikkunan vieressä ja ajatteli, että ehkä vasta nyt hän todella alkoi kasvaa aikuiseksi.
Ei silloin, kun hän valmistui. Ei silloin, kun hän meni naimisiin. Eikä edes silloin, kun hän sai uuden työn.
Vaan nyt — sillä hetkellä, kun hän ensimmäistä kertaa sanoi: ei.
— Onko täällä sirkus vai työpaikka? joku kysyi ovelta, ja huone vaikeni saman tien.
Anna seisoi uuden työhuoneensa kynnyksellä kansio kainalossaan ja hymyili hermostuneesti. Se oli hänen ensimmäinen päivänsä markkinointiosaston vetäjänä, ja alku oli kaikkea muuta kuin rauhallinen: kolme työntekijää riiteli asiakkaalle tehdystä luonnoksesta, korotti ääntään ja puhui jatkuvasti toistensa päälle.
— Anteeksi, sanoi ikkunan luona seisova silmälasipäinen nainen. — Me vain… tarkensimme muutamaa yksityiskohtaa.
— Yksityiskohdat käydään läpi neuvotteluhuoneessa. — Anna astui työpöytänsä luo. — Nyt täällä rauhoitutaan. Määräaika on huomenna, eikä meillä ole aikaa riidellä.
Huoneeseen laskeutui jäykkä hiljaisuus. Muutaman sekunnin ajan kaikki tuijottivat häntä: uteliaina, hieman epäluuloisina. Sitten yksi miehistä mutisi hiljaa:
— No niin, siitä se alkaa. Uusi luuta lakaisee…
Anna ei vastannut. Hän vain käynnisti tietokoneen ja alkoi selata raportteja.
Kymmenen minuutin kuluttua toimistossa oli täysin hiljaista.
Puoleenpäivään mennessä Annalle oli selvää, ettei hän ollut perinyt erityisen yhtenäistä tiimiä.
Osastolla oli kaksitoista ihmistä, ja ainakin puolet heistä näytti ajattelevan, että hänen paikallaan olisi kuulunut istua joku muu — tarkemmin sanottuna Helena. Helena oli pitkä ja huomiota herättävä nainen, joka puhui aina hallitusti ja asiallisella, liikemäisellä äänellä. Hän oli ollut talossa pidempään kuin kukaan muu, tunsi asiakkaat, hoiti tärkeimmät projektit ja suhtautui kaikkeen ympärillään silmiinpistävän välinpitämättömästi.
— Voin näyttää sinulle kaikki tällä hetkellä avoinna olevat sopimukset, jos haluat, Helena sanoi lounaan jälkeen ja kurkisti Annan työhuoneeseen. — Ihan vain, että tiedät, missä mennään.
— Erinomaista, Anna vastasi. — Sopisiko kolmen jälkeen? Saan siihen mennessä tämän valmiiksi.
— Sopii. — Helena nyökkäsi, mutta jäi vielä hetkeksi paikalleen, aivan kuin olisi aikonut sanoa jotain lisää. — Niin… älä nyt loukkaannu, mutta täällä asiat ovat pyörineet tietyllä tavalla jo pitkään. Ylhäällä taas usein kuvitellaan, että kun uusi esihenkilö tulee, kaikki muuttuu yhdessä yössä.
— Katsotaan, Anna sanoi tyynesti. — Tärkeintä on, että työ toimii.
Kun Helena poistui, Anna päästi vihdoin pitkän, uupuneen huokauksen. Hän tunsi hyvin selvästi, että heidän silmissään hän oli ulkopuolinen.
Ja sen tunteen hän tunsi liiankin hyvin — kotoa, ja nyt myös työpaikalta.
Iltaan mennessä päätä särki. Hän astui kadulle ja veti keuhkoihinsa kylmää tamperelaista ilmaa. Lokakuu lähestyi loppuaan, märät pudonneet lehdet liimautuivat jalkakäytävään, ja katuvalojen valo välkehti lätäköiden pinnalla.
Puhelin värähti. Näytöllä luki: Mikael.
Anna ei vastannut. Se sai odottaa. Oli vielä liian aikaista mihinkään.
Hän lähti kävelemään hitaasti kohti raitiovaunupysäkkiä.
Matkan varrella hän ohitti kioskeja, kahviloita ja näyteikkunoita, jotka olivat täynnä syksyisiä tarjouksia. Ihmiset kiiruhtivat eteenpäin ostoskassit käsissään, joku nauroi ääneen. Annan sisällä oli silti vain tyhjää ja hiljaista.
Illalla kotona — jos sitä yhden huoneen vuokra-asunnon nurkkausta saattoi kodiksi kutsua — Anna napsautti vedenkeittimen päälle ja istuutui ikkunan ääreen. Keittiö oli pieni, ja ikkunalaudalla seisoi muutama kaktus, jotka hän oli ostanut viikonloppuna. Ainakin jokin elävä olento siinä paikassa oli.
Puhelimeen tuli uusi viesti.
Mikael: ”Äiti kysyy, milloin saat palkkaa. Lämmityslasku pitäisi maksaa.”
Anna katseli näyttöä pitkään. Sitten hän poisti viestin.
Vastaamatta.
Seuraavat päivät olivat tukkoisia ja kiireisiä. Hän tuli töihin ennen muita ja lähti viimeisenä. Hän kumartui taulukoiden ylle, penkoi vanhoja raportteja ja muokkasi asiakkaille lähteviä viestejä uudelleen.
Maanantaina toimitusjohtaja kutsui hänet luokseen.
— Näen, että olet ottanut työn tosissasi. Hyvä niin. Mutta älä aja ihmisiä liian koville, sopiiko? Kaikki ovat muutenkin kireinä Jukan lähdön jälkeen.
— Ymmärrän, Anna sanoi.
— Tärkeintä on, ettet yritä muuttaa kaikkea heti. Katso ensin, kuka tekee mitäkin ja mihin kukin pystyy. Tee johtopäätökset vasta sen jälkeen.
Anna nyökkäsi, vaikka sisimmässään hän tiesi, ettei odotteluun ollut aikaa. Asiakkaat, raportit, määräajat ja myöhästymiset kaatuivat hänen niskaansa kaikki yhtä aikaa.
Ensimmäisten kahden viikon aikana hän söi tuskin lainkaan kunnolla. Hän eli kahvilla ja automaatista ostetuilla sämpylöillä.
Helena alkoi ilmestyä hänen luokseen yhä useammin opastavien ”neuvojen” kanssa.