Niitä tuli milloin minkäkin asian varjolla:
— Tämän alihankkijan kanssa kannattaa olla varovainen. Häntä pitää käsitellä silkkihansikkain, ei kannata käydä suoraan päälle.
— Tuohon asiakkaaseen en sinuna vielä koskisi. Hän arvosti Jukkaa, eikä luota sinuun vielä.
— Tämän uutiskirjeen minä rakentaisin kokonaan uudestaan. Mutta jos välttämättä haluat, voit toki jättää sen noin… palataan sitten myöhemmin kuitenkin minun versiooni.
Olisi ollut vähättelyä sanoa, että Annalla teki mieli kirota ääneen.
Silti hän nieli sanansa.
Toistaiseksi.
Eräänä iltana, kun toimistossa ei ollut enää muita kuin he kaksi, Helena kysyi yhtäkkiä:
— Kuule, pitääkö paikkansa, että sinulle tarjottiin ylennystä sen jälkeen, kun olit kahden kesken keskustellut Juhanin kanssa?
Anna nosti katseensa kannettavan näytöltä.
— Mistä sinä tuollaista olet kuullut?
— No… kaikenlaista liikkuu.
— Huhut ovat niiden lempiharrastus, joilla ei ole faktoja, Anna vastasi viileästi ja käänsi huomionsa takaisin asiakirjoihin.
— Älä nyt suutu, minä vain kysyin, Helena sanoi teeskennellyn viattomasti. — Onhan se vain vähän erikoista, että juuri sinut valittiin. Ehdokkaita olisi ollut muitakin.
— Mutta minut valittiin, Anna totesi rauhallisesti. — Siihen oli varmasti syynsä.
Helenan huulille nousi ohut hymy.
— Ehkä. Mutta tiedäthän sinä, ettei täällä aina pelkät tulokset ratkaise. Joskus merkitsee myös… henkilökohtainen mieltymys.
Anna sulki kannettavansa kannen.
— Helena, jos sinulla on jotain sanottavaa, sano se suoraan.
— Ei toki, Helena levitti käsiään. — Ajattelin vain ääneen. Älä ota itseesi.
Anna ei vastannut.
Sillä hetkellä hän ymmärsi ensimmäistä kertaa kunnolla, että taistelu kotona ja taistelu työpaikalla olivat pohjimmiltaan sama asia. Vain kasvot vaihtuivat.
Viikonloppuna hänen äitinsä soitti. Hänen oma äitinsä, ei Mikaelin perheestä kukaan.
— Tyttöni, mihin sinä olet kadonnut? äidin ääni oli lämmin ja tuttu. — Yritin soittaa, mutta et vastannut.
— Teen töitä, äiti, Anna sanoi. — Uusi tehtävä, paljon vastuuta.
— Ainakaan et ehdi pitkästyä, äiti naurahti. — Mutta muista, ettet aja itseäsi loppuun. Ja älä kuuntele ketään, joka väittää, ettet pysty siihen.
Anna kuunteli hiljaa ja huomasi joutuvansa pidättelemään kyyneleitä.
Kuinka monta kertaa hän olikaan kaivannut vain sitä, että joku sanoisi: ”Minä uskon sinuun.”
Mikaelilta hän ei ollut koskaan kuullut sitä. Äidiltään hän kuuli. Ja sillä hetkellä se riitti.
Puhelun jälkeen hän istahti sohvalle eikä liikkunut pitkään aikaan.
Päässä pyörivät työ, ihmiset ja se, miten helposti kaikki saattoi romahtaa, kun luottamus katosi.
Ja miten vaikeaa sitä oli rakentaa uudelleen, jos vierellä ei ollut ketään.
Ensimmäinen todellinen yhteenotto tapahtui maanantain palaverissa.
Helena keskeytti Annan kesken esityksen.
— Anna, anteeksi nyt vain, mutta et ole ottanut huomioon, että neljännen kvartaalin mainosbudjetti on jo jaettu. Jos vaihdamme kanavaa tässä vaiheessa, kustannukset ylittyvät.
— Olen ottanut sen huomioon, Anna vastasi tyynesti. — Budjetti oli laskettu väärin, joten tein laskelmat uudelleen todellisten lukujen perusteella.
— Kuka sen hyväksyi? Helenan ääni kiristyi.
— Minä.
— Ilman että keskustelit osaston kanssa?
— Esihenkilöllä on oikeus tehdä päätöksiä, Anna sanoi vakaasti. — Jos sinulla on vastalauseita, käydään ne läpi kokouksen jälkeen.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Toimitusjohtaja hymyili tuskin havaittavasti. Hymy oli niin pieni, että moni ei olisi huomannut sitä lainkaan, mutta Anna näki sen.
Palaverin jälkeen Helena pysäytti hänet hissien luona.
— Haluatko nyt oikein esitellä, miten päättäväinen olet? Ole varovainen. Sinut revitään vielä kappaleiksi.
— Saavat yrittää, Anna vastasi ja katsoi häntä suoraan silmiin. — Olen jo tottunut siihen.
Illalla Mikaelilta tuli uusi viesti.
Mikael: ”Anna, tavataan. Olen ymmärtänyt kaiken. En halua, että tämä päättyy näin.”
Anna tuijotti viestiä pitkään vastaamatta. Lopulta hän kirjoitti:
Anna: ”Katsotaan. Nyt ei ole oikea hetki.”
Mikael vastasi lähes saman tien.
Mikael: ”Sinä olet muuttunut. Sinusta on tullut niin kylmä.”
Anna luki sanat uudelleen ja ajatteli, että ehkä hän oli todella muuttunut. Ei kuitenkaan sillä tavalla kuin Mikael tarkoitti. Hänestä ei ollut tullut kylmä. Hän oli vain alkanut nähdä asiat selkeämmin.
Viikko kului hengästyttävää vauhtia. Kuukauden loppuun mennessä osasto saavutti erinomaiset tulokset: uusia asiakkaita, kasvavaa liikevaihtoa ja aiempaa enemmän yhteydenottoja. Juhani kiitti tiimiä kaikkien kuullen.
— Hyvää työtä. Erityisesti Anna on osoittanut, että kokonaisuus pysyy hänen käsissään.
Anna kiitti, mutta hymy tuntui kasvoilla väkinäiseltä. Hän tiesi jo, että menestys oli kaksiteräinen asia. Kiitosten jälkeen kollegat alkoivat katsoa häntä toisin.
Jotkut onnittelivat vilpittömästi.
Toiset hymyilivät vinoa, pilkallista hymyä.
Sinä iltana Anna jäi toimistolle yksin. Muut olivat lähteneet, ja avokonttorissa vallitsi syvä hiljaisuus. Vain ulkoa kantautuva liikenteen humina ja näytön kalpea valo pitivät hänelle seuraa.
Hän avasi viestit ja kirjoitti äidilleen:
Anna: ”Äiti, tämä onnistuu. Mutta se on raskasta.”
Äiti: ”Jos se tuntuu raskaalta, olet luultavasti oikealla tiellä.”
Anna hymyili.
Ja silloin hän tajusi, ettei sana ”raskas” merkinnyt hänelle enää pelkkää pelkoa. Ei pitkään aikaan ensimmäistä kertaa.
Seuraavana päivänä kaikki kuitenkin muuttui äkisti.
Aamulla, juuri kun Anna astui toimistoon, Helena ojensi hänelle mapin.
— Tässä ovat alihankkijan paperit. Ne pitää allekirjoittaa.
— Näytähän.
Anna selasi asiakirjoja ja huomasi melkein heti, ettei kaikki täsmännyt. Vanhan sopimuksen mukaan summa oli pienempi. Näissä papereissa se oli 40 000 euroa suurempi.
— Mitä tämä on?
— Uusi hinnasto, Helena sanoi rauhallisesti. — He ovat nostaneet hintojaan.
— Millä perusteella?
— Inflaatio. Kaikkihan kallistuu nykyään.
Anna nosti katseensa papereista.
— Soitan heille itse.
— Kuten haluat, Helena kohautti olkapäitään. — Älä sitten ylläty, jos joudut pyytämään anteeksi.
Vartin kuluttua Anna oli todella soittanut kyseiseen yritykseen.
Ja saanut tietää, ettei mitään uutta hinnastoa ollut olemassakaan.
Hän laski puhelimen pöydälle ja istui hetken paikallaan sanomatta mitään. Sitten hän nousi ja totesi hiljaa:
— No niin. Nyt tämä vasta alkaa.
Illalla hän pääsi kotiin tavallistakin myöhemmin. Pöydälle oli jäänyt puoliksi juotu tee, ja puhelimessa odotti jälleen uusi viesti Mikaelilta:
”Kaipaan sinua. Haluan puhua. Tiedän, että tein virheen.”
Anna ei vastannut. Hän sammutti puhelimen kokonaan.
Maanantaiaamu alkoi palaverilla.