— Äiti kyselee, milloin sinulle maksetaan ensimmäinen uusi palkka. Hänen lainansa pitäisi saada pois alta! — Mikael tokaisi katse irrottamatta puhelimensa näytöstä.
— Minä en ala maksaa sinun sukusi menoja. Onko se nyt selvä? — Anna vastasi suoraan. Hän ei korottanut ääntään, mutta sävy oli niin jäätävä, että keittiön ilma tuntui pysähtyvän.
Mikael nosti hitaasti katseensa kahvikupista, jonka reunaa pitkin vaahto oli valunut vaaleana juovana. Hetkeen hän ei näyttänyt edes ymmärtävän, mitä vaimo oli juuri sanonut. Tai ehkä hän ei halunnut ymmärtää.
— Mitä sinä tarkoitat sillä, että “maksaa”? — hän kysyi otsa rypyssä.
— Juuri sitä, mitä sanoin — Anna totesi rauhallisesti. — Minä en ole mikään käteisautomaatti. Minun velvollisuuteni ei ole elättää sinun äitiäsi, siskoasi eikä hänen lapsiaan.
— Anna, älä nyt puhu typeriä — Mikael yritti naurahtaa, mutta hymy jäi vaivautuneeksi. — Ei tässä mistään valtavista summista ole kyse. Äiti pyysi vain vähän apua. Hänellä on rästissä asumismenoja, ja se kylpyhuoneremontti… putket vuotavat…
— Niinpä tietenkin — Anna keskeytti. — “Vähän apua.” “Väliaikainen hankaluus.” Olen kuunnellut tuota samaa selitystä jo kolme vuotta, Mikael. Kuinka kauan vielä?
Hän työnsi tuolin taakseen ja nousi pöydästä. Sen jälkeen hän alkoi kulkea edestakaisin keittiössä. Ikkunan takana harmaat pilvet valuivat hitaasti taivaan poikki. Oli lokakuun puoliväli, koko päivän oli satanut kylmää tihkua, ja ikkunalaudalla näkyi kosteita raitoja pisaroiden jäljiltä. Lauantai olisi periaatteessa voinut olla lepopäivä, mutta huoneessa leijui riidan raskas haju.
— Anna — Mikael sanoi hiljaa —, äiti ei ole mikään vieras ihminen. Hän on yksin, tiedät sen hyvin… isän kuoleman jälkeen…
— Älä aloita — Anna napsautti terävästi. — Minä ymmärrän kyllä kaiken. Mutta auttaminen on yksi asia, ja toisten huonojen päätösten rahoittaminen on kokonaan toinen. Hän aloitti remontin vuosi sitten, vaikka hänellä ei ole vakaata tuloa. Sitten hän otti lainaa, ja nyt sinä maksat sitä joka kuukausi sata euroa. Ja kun minä kysyn, mistä rahat otetaan, sinä sanot aina vain: “Kyllä se järjestyy.” No, järjestetään se sitten nyt.
Mikael vajosi takaisin tuolille ja painoi kämmenet kasvoilleen.
— Sinut ylennettiin — hän sanoi lopulta. — Saat kunnollista palkkaa. Miksi sinun pitää olla noin kitsas?
Nuo sanat osuivat kovemmin kuin huuto olisi osunut.
— Kitsas? — Anna toisti hitaasti. — Ei, Mikael. Kyse ei ole kitsaudesta. Minuun sattuu se, että olen raatanut kaksi vuotta, jotta pääsisimme vihdoin edes vähän ylös tästä kuopasta. Jotta voisimme hengittää. Ja sinä oletat, että minä kaadan kaiken taas pois — sinun äitisi takia, joka tuntuu ajattelevan, että olet hänelle velkaa loppuelämäsi?
Mikael ei vastannut. Hänen sisällään liikahti jokin, mutta se ei ollut varsinaisesti vihaa eikä syyllisyyttäkään. Pikemminkin hämmennystä. Hänestä tuntui, että keskustelu oli äkkiä ajautunut liian pitkälle, aivan kuin hän olisi lausunut vain yhden väärän sanan ja sen seurauksena kaikki olisi alkanut sortua.
Anna kääntyi ikkunaan päin. Höyrystyneestä lasista hän näki oman heijastuksensa: väsyneet kasvot ja silmät, joihin oli kerääntynyt liian paljon sanomatta jäänyttä.
— En minä vastusta auttamista — hän sanoi matalalla äänellä. — Mutta siinä vaiheessa, kun avusta tulee velvollisuus, se ei ole enää apua. Se on riippuvuutta. Ja anteeksi vain, mutta minä en halua olla osa teidän perheenne kirjanpitoa.
— Ei “teidän”, vaan “minun” — Mikael korjasi automaattisesti.
— Ei, juuri “teidän” — Anna vastasi heti. — Sinun äitisi, sinun siskosi, hänen lapsensa. Ja sinä olet heidän varmistuksensa. Minä taas olen rahanlähde. Eikö niin?
Mikael olisi halunnut väittää vastaan, mutta sanat eivät tulleet. Osuma oli liian tarkka.
Anna oli tullut edellisenä iltana kotiin myöhään, uupuneena ja pää täynnä työpäivän melua. Toimitusjohtaja oli kutsunut hänet yllättäen luokseen ja kertonut, että osaston entinen vetäjä oli lähdössä. Paikka vapautuisi. Sitä tarjottiin Annalle. Palkka olisi lähes kaksinkertainen. Tehtävä olisi merkittävä. Vastuu valtava.
Koko illan hän oli harhaillut asunnossa kuin olisi astellut miinakentällä. Välillä hän avasi läppärin ja selasi työpaikkailmoituksia, välillä sulki koneen, laittoi veden kiehumaan ja unohti sen sitten kokonaan. Kun Mikael tuli kotiin, Anna oli sanonut vain:
— Minulle tarjottiin ylennystä.
Mikael oli hämmästynyt, sitten ilahtunut ja vetänyt hänet syliinsä. Hetken kuluttua hän oli kysynyt:
— Paljonko siitä maksetaan?
Siitä kaikki oli lähtenyt.
— Annaseni — Mikael puhui nyt pehmeämmin —, sinä vain ymmärrät tämän väärin. Mehän olemme perhe. Meillä on kaikki yhteistä.
— Ei kaikki — Anna katkaisi päättäväisesti. — En ole allekirjoittanut mitään sopimusta siitä, että alan sponsoroida sinun sukulaisiasi.
— Mutta ymmärrä nyt, äiti ei pyydä pahuuttaan. Hänellä on oikeasti vaikeaa.
— Vaikea tilanne on sellainen, jossa ihmisellä ei ole vaihtoehtoja, Mikael. Sinun äitisi taas valitsee aina helpoimman tien: hän soittaa sinulle ja sanoo, että “poika, auta”. Ja sinä autat joka kerta. Silloinkin, kun meiltä itseltämme jää sen jälkeen liian vähän.
— Sinäkö siis et raaski auttaa? — Mikael siirtyi taas hyökkäykseen. — Äitini on kuitenkin tehnyt sinulle niin paljon hyvää!
— Mitä tarkalleen? — Anna kääntyi äkisti häntä kohti. — Muistuta minua, mitä hän on tehnyt juuri minun hyväkseni. Kun olin talvella sairaana, soittiko hän kertaakaan? Kun asuimme vuokralla ja pyysin häneltä lainaa ensimmäiseen takuuvuokraan, hän sanoi: “Pärjäilkää itse, te olette nuoria.” Mutta nyt, kun minä saan vihdoin ylennystarjouksen, kaikille tuleekin äkkiä mieleen, että minäkin olen osa perhettä. Kätevää, eikö?
Mikael vaikeni.
Keittiön seinäkello tikitti kovaa, melkein tarkoituksellisen ärsyttävästi.
Anna nousi, kaatoi itselleen vettä ja joi muutaman kulauksen. Hänen äänensä värähti, mutta sanat pysyivät täsmällisinä:
— Mikael, minä en ole auttamista vastaan. En vain suostu siihen, että minun palkastani tehdään peruste uusille velvoitteille. En ole edes vielä ottanut sitä tehtävää vastaan.
— Et ole ottanut vastaan? — Mikael kohotti päänsä. — Mitä se tarkoittaa? Miksi et?
— Koska en ole varma, jaksanko sitä. Tiimi on hankala, siellä on valtapelejä ja työntekotapa muuttuu kokonaan. En halua hypätä siihen silmät kiinni.
Mikaelin suupieleen ilmestyi pilkallinen hymy.
— Ihanko totta? Sinähän olet tehnyt töitä juuri tämän eteen koko elämäsi. Olet valittanut jatkuvasti, ettei sinua arvosteta. Ja nyt, kun saat mahdollisuuden, alatkin epäröidä?
— En minä epäröi — Anna sanoi hiljaa. — Haluan vain tietää, olenko valmis kantamaan sellaisen vastuun.
Mikael laski kätensä pöydälle ja kumartui lähemmäs. Hänen ilmeestään näki, että hän aikoi tarttua juuri siihen tosiasiaan, että paikkaa oli tarjottu Annalle.