— …silloin sinä olet valmis. Etkö sinä tajua sitä?
Anna katsoi Mikaelia pitkään. Vasta siinä hetkessä hän ymmärsi, ettei miehen äänessä ollut tukea vaan laskelmointia. Mikael ei sanonut: minä uskon sinuun. Hän sanoi: tästä kannattaa ottaa hyöty irti.
— Tarvitsen vähän aikaa, Anna vastasi.
— Hyvä on, Mikael sanoi ja nojautui tuolissaan taaksepäin. — Mutta paina mieleesi: tällaisia tarjouksia ei tehdä kahdesti.
Seuraava aamu alkoi puhelimen soittoon. Mikaelin äiti soitti. Anna seisoi kylpyhuoneessa hammasharja kädessään, suu täynnä vaahtoa, ja Mikael puhui keittiöstä kuuluvalla äänellä — aivan kuin hän olisi tarkoituksella halunnut Annankin kuulevan kaiken.
— Niin, äiti, totta kai. Älä sinä huolehdi, kyllä minä hoidan sen. Kyllä Anna suostuu, mihin hän siitä muka menisi.
Anna sylkäisi hammastahnan lavuaariin ja jähmettyi.
“Mihin hän siitä muka menisi.”
Lause jäi kiertämään hänen sisälleen kuin kylmä kaiku.
Keittiössä käyty keskustelu ei lopulta ollut mikään uusi riita. Se oli vain jatkoa kaikelle sille, mitä oli kerääntynyt heidän väliinsä jo pitkään. Kaikki oli sanottu aiemminkin, mutta kumpikaan ei ollut silloin todella kuunnellut.
— Selvä, Mikael sanoi lopulta ja käänsi katseensa pois. — Ymmärsin. Et halua auttaa, joten älä sitten auta.
— Minä haluan, että sinä itse haluat lopettaa sen, että asetat äitisi jatkuvasti meidän väliimme, Anna vastasi. — Siitä tässä on kyse. Ei mistään muusta.
Mikael katsoi häntä väsyneesti ja jotenkin toivottomasti, kuin Anna olisi ollut ihminen, jonka kanssa ei koskaan voisi päästä samaan lopputulokseen.
— Anna, sinä teet kaikesta liian monimutkaista.
— Ja sinä teet kaikesta liian yksinkertaista, Anna sanoi nousten pöydästä. — Ehkä juuri siksi me emme koskaan liiku mihinkään.
Hän meni huoneeseen ja sulki oven perässään. Sitten hän otti puhelimensa, avasi keskustelun esihenkilönsä kanssa ja tuijotti viestikenttää. Hän oli kirjoittanut saman lauseen jo kolmesti ja pyyhkinyt sen joka kerta pois.
“Hyväksyn tarjouksen. Olen valmis aloittamaan maanantaina.”
Sormi jäi hetkeksi leijumaan lähetyspainikkeen yläpuolelle. Anna veti syvään henkeä.
Sitten hän painoi sitä.
Näyttö välähti. Sen jälkeen huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Keittiön suunnasta kuului astioiden kolinaa. Mikael puhui luultavasti taas äitinsä kanssa.
Anna seisoi ikkunan vieressä ja ajatteli, että ehkä vasta nyt hän oli todella alkamassa kasvaa aikuiseksi.
Ei silloin, kun hän sai tutkintonsa. Ei silloin, kun hän meni naimisiin. Eikä edes silloin, kun hänelle tarjottiin uutta työtä.
Vaan nyt, kun hän sanoi ensimmäistä kertaa selvästi: ei.
— Onko täällä sirkus käynnissä vai pitäisikö meidän tehdä töitä? Anna sanoi oviaukosta, ja huone hiljeni saman tien.
Hän seisoi uuden työhuoneensa kynnyksellä kansio kainalossaan ja hermostunut hymy kasvoillaan. Se oli hänen ensimmäinen päivänsä markkinointiosaston vetäjänä, ja päivä alkoi sillä, että kolme työntekijää väitteli asiakkaalle tarkoitetusta luonnoksesta kovaan ääneen, toistensa päälle puhuen.
— Anteeksi, sanoi ikkunan lähellä seisova silmälasipäinen nuori nainen. — Me vain… selvitimme muutamaa yksityiskohtaa.
— Yksityiskohdat selvitetään neuvotteluhuoneessa, Anna sanoi ja käveli työpöytänsä luo. — Täällä rauhoitutaan nyt. Deadline on huomenna, eikä meillä ole aikaa riidellä.
Huone tuntui pysähtyvän. Muutaman sekunnin ajan kaikki katsoivat häntä: osa uteliaasti, osa varautuneesti. Sitten yksi miehistä mutisi hiljaa:
— No niin, tästä se alkaa. Uusi luuta lakaisee…
Anna ei tarttunut kommenttiin. Hän käynnisti tietokoneen ja alkoi käydä raportteja läpi.
Kymmenen minuutin kuluttua huoneessa vallitsi täysi hiljaisuus.
Puoleenpäivään mennessä Anna tiesi jo varsin hyvin, ettei ollut perinyt erityisen yhtenäistä tiimiä.
Osastolla oli kaksitoista ihmistä, ja ainakin puolet heistä näytti ajattelevan, että hänen tuolillaan olisi pitänyt istua joku muu. Tarkemmin sanottuna Sofia. Hän oli pitkä, näyttävä nainen, jonka ääni pysyi aina hillittynä ja asiallisena. Hän oli ollut talossa kauemmin kuin moni muu, tunsi asiakkaat, vastasi tärkeimmistä projekteista ja suhtautui kaikkeen silmiinpistävän välinpitämättömästi.
— Voin näyttää sinulle kaikki tämänhetkiset sopimukset, jos haluat, Sofia sanoi lounaan jälkeen kurkistaessaan Annan työhuoneeseen. — Ihan vain, että tiedät missä mennään.
— Erinomaista, Anna vastasi. — Kävisikö kolmen jälkeen? Saan tämän siihen mennessä valmiiksi.
— Käy. Sofia nyökkäsi, mutta jäi vielä hetkeksi ovelle, aivan kuin olisi epäröinyt lisätä jotakin. — Älä sitten loukkaannu, mutta… täällä asiat ovat pyörineet tietyllä tavalla jo kauan. Yläkerrassa kuvitellaan usein, että kun tulee uusi vetäjä, kaikki muuttuu yhtäkkiä paremmaksi.
— Katsotaan, Anna sanoi rauhallisesti. — Tärkeintä on, että työ toimii.
Kun Sofia oli lähtenyt, Anna päästi vihdoin pitkän, väsyneen huokauksen. Hän tunsi selvästi, että muiden silmissä hän oli ulkopuolinen.
Ja sen tunteen hän tunsi jo liiankin hyvin. Ensin kotona, nyt myös työpaikalla.
Illalla päätä särki. Anna astui ulos kadulle ja hengitti syvään kylmää oululaista ilmaa. Lokakuun loppu lähestyi. Pudonneet lehdet liimautuivat kosteina jalkakäytävään, ja katuvalojen valo välkkyi lätäköiden pinnassa.
Puhelin värähti. Näytöllä luki: “Mikael”.
Anna ei vastannut. Ei vielä. Se voisi odottaa. Kaikkeen oli vielä liian aikaista.
Hän lähti hitaasti kävellen kohti bussipysäkkiä.
Matkalla hän ohitti kioskeja, kahviloita ja näyteikkunoita, jotka olivat täynnä syksyn alennuskylttejä. Ihmiset kiirehtivät ohi kassit käsissään, joku nauroi äänekkäästi puhelimeen. Annan sisällä oli kuitenkin vain tyhjyyttä ja hiljaisuutta.
Myöhemmin samana iltana, kotona — jos sitä pientä vuokrattua yksiön nurkkausta saattoi kodiksi kutsua — Anna laittoi vedenkeittimen päälle ja istuutui ikkunan ääreen. Keittiö oli ahdas. Ikkunalaudalla seisoi muutama pieni kaktus, jotka hän oli ostanut viikonloppuna. Oli pakko olla edes jotakin elävää.
Puhelimeen ilmestyi uusi viesti.
Mikael: “Äiti kysyy, milloin saat palkan. Lämmityslasku pitäisi maksaa.”
Anna katseli näyttöä pitkään. Sitten hän poisti viestin.
Vastaamatta mitään.
Seuraavat päivät täyttyivät työstä niin, ettei niihin mahtunut juuri muuta. Hän tuli toimistolle ennen muita ja lähti viimeisenä. Hän kumartui taulukoiden ylle, selasi vanhoja raportteja ja muokkasi asiakkaille lähteviä kirjeitä uudelleen.
Maanantaina toimitusjohtaja kutsui hänet luokseen.
— Näen, että olet ottanut työn tosissasi, hän sanoi. — Hyvä niin. Mutta älä aja ihmisiä liian koville, sopiiko? Juhanin lähdön jälkeen kaikilla on muutenkin kireät tunnelmat.
— Ymmärrän, Anna vastasi.
— Tärkeintä on, ettet yritä muuttaa kaikkea heti kerralla. Katso ensin, miten kukin tekee työnsä ja mihin heistä on. Tee johtopäätökset vasta sen jälkeen.
Anna nyökkäsi, vaikka sisimmässään hän tiesi, ettei aikaa odotteluun ollut. Asiakkaat, raportit, määräajat ja viivästykset kaatuivat hänen niskaansa yhtä aikaa.
Ensimmäisten kahden viikon aikana hän tuskin söi kunnolla. Päivät kuluivat kahvin ja automaatista ostettujen voileipien varassa.
Sofia alkoi ilmestyä hänen ovelleen yhä useammin erilaisten “neuvojen” kanssa.