– Tämän alihankkijan kanssa kannattaa olla varovainen. Hän pitää siitä, että häntä silitellään myötäkarvaan, joten älä ryntää päälle liian suoraan.
– Tähän asiakkaaseen en sinun sijassasi vielä koskisi. Hän arvosti Juhania, eikä luota sinuun ainakaan vielä.
– Tuon uutiskirjeen minä muokkaisin kokonaan uusiksi. Mutta jos haluat, voit toki jättää sen tuollaiseksi… palataan sitten myöhemmin siihen minun versiooni, niin kuin kuitenkin käy.
Olisi ollut vähättelyä sanoa, että Annaa alkoi ärsyttää. Todellisuudessa hänen teki mieli sanoa muutama hyvin valittu sana ääneen.
Silti hän nieli ne.
Toistaiseksi.
Eräänä iltana, kun toimistossa ei ollut enää heidän lisäkseen ketään, Sofia esitti kysymyksen täysin odottamatta.
– Kuule, onko totta, että sinulle tarjottiin ylennystä sen jälkeen, kun olit kahden kesken Pekan kanssa?
Anna nosti katseensa kannettavan näytöltä.
– Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?
Sofia kohautti olkapäitään viattoman näköisenä.
– Kuulin vain kaikenlaista.
– Huhut ovat niiden lempiviihdettä, joilla ei ole faktoja, Anna vastasi viileästi ja käänsi huomionsa takaisin asiakirjoihin.
– Älä nyt suutu, minähän vain kysyin, Sofia sanoi teeskennellyn lempeästi. – On se vain vähän erikoista, että juuri sinut valittiin. Ehdokkaita olisi kyllä ollut muitakin.
– Ja silti valinta osui minuun, Anna totesi rauhallisesti. – Ilmeisesti siihen oli jokin syy.
Sofian huulille nousi häivähdys hymyä.
– Ehkä. Mutta tiedäthän sinä, etteivät täällä aina pelkät tulokset ratkaise. Joskus vaakakupissa painaa myös… henkilökohtainen mieltymys.
Anna sulki kannettavansa hitaasti.
– Sofia, jos sinulla on jotakin sanottavaa, sano se suoraan.
– Ei minulla mitään, Sofia levitti kätensä. – Ajattelin vain ääneen. Älä ota itseesi.
Anna ei vastannut.
Juuri siinä hetkessä hän ymmärsi ensimmäistä kertaa kunnolla, että taistelu kotona ja taistelu työpaikalla olivat pohjimmiltaan sama asia. Vain kasvot vaihtuivat.
Viikonloppuna hänen äitinsä soitti. Hänen oma äitinsä, ei Mikaelin sukulaiset.
– Tyttö kulta, minne sinä olet kadonnut? äidin ääni oli lämmin ja tuttu. – Yritin tavoittaa sinua, mutta et vastannut.
– Olen tehnyt töitä, äiti, Anna huokaisi. – Uusi tehtävä, paljon vastuuta.
– No, etpä ainakaan ehdi pitkästyä, äiti naurahti. – Kunhan et polta itseäsi loppuun. Ja muista olla kuuntelematta ketään, joka väittää, ettet sinä pysty siihen.
Anna kuunteli ja huomasi yhtäkkiä, että hänen oli vaikea pidätellä kyyneliä.
Miten monta kertaa hän olikaan kaivannut vain sitä, että joku sanoisi ääneen: minä uskon sinuun.
Mikaelilta hän ei ollut koskaan kuullut sitä. Äidiltään hän kuuli. Ja sillä oli merkitystä enemmän kuin hän olisi osannut sanoa.
Puhelun jälkeen hän jäi istumaan sohvalle. Hän ei tehnyt mitään, ei noussut, ei laittanut televisiota päälle, ei avannut konetta. Hän vain istui paikallaan.
Päässä pyörivät työt, ihmiset ja ajatus siitä, kuinka nopeasti kaikki voi murentua, jos luottamus katoaa.
Ja kuinka vaikeaa sen rakentaminen uudelleen on, kun kukaan ei seiso rinnalla.
Ensimmäinen avoin yhteenotto tapahtui maanantain palaverissa.
Anna oli kesken esityksensä, kun Sofia keskeytti hänet.
– Anna, anteeksi nyt, mutta et ole ottanut huomioon sitä, että neljännen vuosineljänneksen mainosbudjetti on jo jaettu. Jos vaihdamme kanavaa tässä vaiheessa, kustannukset menevät yli.
– Olen ottanut sen huomioon, Anna vastasi tyynesti. – Alkuperäinen budjetti oli laskettu väärin, joten tein laskelman uudelleen todellisten lukujen perusteella.
– Kuka sen hyväksyi? Sofian ääni terävöityi.
– Minä.
– Ilman että keskustelit osaston kanssa?
– Esihenkilöllä on oikeus tehdä päätöksiä, Anna sanoi lujasti. – Jos sinulla on vastalauseita, käydään ne läpi palaverin jälkeen.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
Toimitusjohtaja hymyili tuskin havaittavasti. Niin pienesti, että moni ei olisi edes huomannut sitä, mutta Anna huomasi.
Kokouksen jälkeen Sofia tuli hänen luokseen hissien vieressä.
– Yritätkö nyt näyttää kaikille, miten päättäväinen olet? Ole varovainen. Täällä sinut revitään vielä kappaleiksi.
Anna katsoi häntä suoraan silmiin.
– Yrittäkööt.
Hetken kuluttua hän lisäsi hiljaa:
– Olen jo tottunut siihen.
Samana iltana puhelimeen ilmestyi uusi viesti Mikaelilta.
Mikael: “Anna, tavataan. Olen ymmärtänyt kaiken. En halua, että tämä päättyy meidän välillämme näin.”
Anna ei vastannut pitkään aikaan. Hän luki viestin kerran, sitten uudelleen, ja laski puhelimen pöydälle. Lopulta hän kirjoitti:
Anna: “Katsotaan. Nyt ei ole oikea hetki.”
Vastaus tuli lähes saman tien.
Mikael: “Sinä olet muuttunut. Sinusta on tullut niin kylmä.”
Anna tuijotti sanoja ruudulla ja ajatteli, että ehkä hän oli todella muuttunut. Mutta ei sillä tavalla kuin Mikael kuvitteli. Hänestä ei ollut tullut kylmä.
Hän oli vain selvinnyt sumusta.
Viikko kului hengästyttävässä tahdissa. Kuukauden loppuun mennessä osasto oli saanut aikaan erinomaiset tulokset: uusia asiakkaita, kasvavaa myyntiä ja selvästi enemmän yhteydenottoja. Pekka kiitti tiimiä kaikkien kuullen.
– Hyvää työtä. Erityisesti Anna on osoittanut, että hänellä on tilanne hallinnassa.
Anna kiitti, mutta hymy tuntui kasvoilla jäykältä. Hän tiesi jo, ettei menestys ollut yksiselitteinen asia. Kehujen jälkeen osa kollegoista alkoi katsoa häntä uudella tavalla.
Jotkut onnittelivat vilpittömästi.
Toiset hymyilivät vinosti, kuin odottaen hetkeä, jolloin hän kompastuisi.
Illalla, kun muut olivat lähteneet, Anna jäi toimistoon yksin. Tila oli hiljainen. Vain kadulta kantautuvat vaimeat äänet ja näytön kalpea valo rikkoivat pimeyttä.
Hän avasi viestisovelluksen ja kirjoitti äidilleen.
Anna: “Äiti, tämä alkaa onnistua. Mutta se on vaikeaa.”
Äiti: “Jos se on vaikeaa, olet luultavasti oikealla tiellä.”
Anna hymyili.
Ja silloin hän tajusi, ettei sana vaikea tuntunut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelottavalta.
Seuraavana päivänä kaikki kuitenkin muuttui äkisti.
Aamulla, heti kun Anna astui toimistoon, Sofia ojensi hänelle kansion.
– Tässä ovat alihankkijaa koskevat paperit. Ne pitäisi allekirjoittaa.
– Anna kun katson.
Anna selasi sivuja, eikä kestänyt kauaa huomata, että jokin oli pielessä. Vanhan sopimuksen mukaan summa oli pienempi. Näissä papereissa kokonaisuus oli 40 000 euroa suurempi.
– Mitä tämä on?
– Uusi hinnasto, Sofia vastasi tyynesti. – He ovat nostaneet hintojaan.
– Millä perusteella?
– No, inflaatio. Kaikkihan kallistuu.
Anna nosti katseensa papereista.
– Soitan heille itse.
– Kuten haluat, Sofia sanoi ja kohautti olkapäitään. – Älä sitten ylläty, jos joudut pyytämään anteeksi.
Viidentoista minuutin kuluttua Anna oli jo puhunut kyseisen yrityksen kanssa.
Ja saanut tietää, ettei mitään uutta hinnastoa ollut olemassakaan.
Hän laski puhelimen pöydälle ja jäi muutamaksi sekunniksi täysin liikkumatta. Sitten hän nousi tuoliltaan ja sanoi matalalla äänellä:
– No niin. Nyt tämä vasta alkaa.
Illalla hän pääsi kotiin tavallistakin myöhemmin. Pöydällä odotti puoliksi juotu tee, ja puhelimessa oli jälleen uusi viesti Mikaelilta.
“Minulla on ikävä sinua. Haluan puhua. Tiedän, että tein virheen.”
Anna ei vastannut. Hän painoi puhelimen yksinkertaisesti pois päältä.
Maanantaiaamu alkoi palaverilla, jossa tuo sama budjetti nousi yllättäen pöydälle.