— Äiti kysyy, milloin saat ensimmäisen uuden palkkasi. Hänen lainansa pitää saada pois alta! — hänen miehensä tokaisi katsettaan puhelimesta nostamatta.
— Minä en aio maksaa sinun sukusi menoja. Onko se nyt selvä? — Anna vastasi suoraan. Hän ei korottanut ääntään, mutta sanat olivat niin kylmiä, että keittiön ilma tuntui seisahtuvan.
Mikael kohotti hitaasti katseensa kahvikupista, jonka reunaa pitkin maitovaahto oli valunut ohuena norona alas. Hetkeen hän ei näyttänyt edes ymmärtävän, mitä vaimo oli juuri sanonut. Tai ehkä hän ei halunnut ymmärtää.
— Mitä tarkoitat tuolla, että “maksaa”? — hän kysyi otsa rypyssä.
— Juuri sitä, mitä sanoin, — Anna vastasi tyynesti. — En ole mikään käteisautomaatti. Minun velvollisuuteni ei ole elättää sinun äitiäsi, siskoasi eikä hänen lapsiaan.
— Anna, älä nyt puhu hölmöjä, — Mikael yritti naurahtaa, mutta hymy jäi väkinäiseksi. — Ei tässä mistään valtavista summista ole kyse. Äiti pyysi vain vähän apua. Hänellä on rästiä asumiskuluissa, ja se kylpyhuoneremonttikin… putket vuotavat…
— Niinpä tietenkin, — Anna keskeytti. — “Vain vähän apua.” “Väliaikainen hankala tilanne.” Olen kuunnellut tuota samaa jo kolme vuotta, Mikael. Kuinka kauan tätä vielä jatkuu?
Hän työnsi tuolinsa taakse ja nousi pöydän äärestä. Sitten hän alkoi kulkea edestakaisin keittiössä. Ikkunan takana harmaat pilvet laahasivat hitaasti taivaan poikki. Oli lokakuun puoliväli, koko päivän oli satanut kylmää vettä, ja ikkunalaudalle oli jäänyt pisaroista kosteita raitoja. Lauantai, vapaapäivä muka. Silti ilmassa leijui riidan haju.
— Anna, — Mikael sanoi hiljaa, — äiti ei ole mikään vieras ihminen. Hän on yksin, tiedäthän sinä… isän kuoleman jälkeen…
— Älä aloita, — Anna sanoi terävästi. — Minä ymmärrän kyllä kaiken. Mutta auttaminen on yksi asia, ja toisten huonojen päätösten rahoittaminen aivan toinen. Hän aloitti remontin vuosi sitten, vaikka hänellä ei ollut vakaita tuloja. Sitten hän otti lainaa, ja nyt sinä maksat siitä joka kuukausi sata euroa. Ja kun minä kysyn, mistä se raha otetaan, sinä vastaat aina: “Kyllä me keksimme.” No, nyt sitten keksitään.
Mikael vajosi takaisin tuolille ja painoi kätensä kasvoilleen.
— Sinuthan ylennettiin, — hän sanoi lopulta. — Saat kunnollista palkkaa. Miksi sinun pitää olla noin kitsas?
Ne sanat osuivat kovemmin kuin huuto olisi osunut.
— Kitsas? — Anna toisti hitaasti. — Ei, Mikael. Minä en ole kitsas. Minua sattuu se, että olen raatanut kaksi vuotta, jotta pääsisimme edes vähän ylös tästä kuopasta. Jotta voisimme hengittää. Ja sinä odotat, että minä kaadan kaiken taas jonkun muun tarpeisiin — sinun äitisi takia, joka tuntuu ajattelevan, että sinä olet hänelle velkaa elämäsi loppuun asti.
Mikael vaikeni. Hänessä liikahti jokin, mutta se ei ollut vihaa eikä varsinaisesti syyllisyyttäkään. Pikemminkin hämmennystä. Hänestä tuntui, että keskustelu oli äkkiä luisunut liian pitkälle, aivan kuin hän olisi sanonut vain yhden väärän sanan ja sen seurauksena kaikki olisi sortunut.
Anna kääntyi ikkunaan päin. Höyrystyneestä lasista hän näki oman hahmonsa: väsyneet kasvot ja silmät, joihin oli kertynyt aivan liikaa sellaista, mitä ei ollut koskaan sanottu ääneen.
— Minä en vastusta auttamista, — hän sanoi hiljaa. — Mutta kun auttamisesta tulee velvollisuus, se ei ole enää apua. Se on riippuvuutta. Ja anteeksi nyt vain, mutta minä en halua olla osa teidän perheenne kirjanpitoa.
— Ei “teidän”, vaan “minun”, — Mikael korjasi automaattisesti.
— Ei, juuri teidän, — Anna vastasi heti. — Sinun äitisi, sinun siskosi, hänen lapsensa. Ja sinä olet heidän varmistuksensa. Minä taas olen rahalähde. Niinkö se menee?
Mikael olisi halunnut väittää vastaan, mutta sanat eivät tulleet. Kaikki, mitä Anna sanoi, osui liian tarkasti kohdalleen.
Edellisenä iltana Anna oli tullut kotiin myöhään, uupuneena ja pää työstressistä humisten. Toimitusjohtaja oli kutsunut hänet yllättäen luokseen ja kertonut, että osaston entinen vetäjä oli lähdössä. Paikka jäisi avoimeksi. Sitä tarjottiin Annalle. Palkka olisi lähes kaksinkertainen. Tehtävä oli merkittävä. Vastuu valtava.
Koko illan hän oli vaeltanut asunnossa kuin olisi astellut miinakentällä. Välillä hän avasi kannettavan ja selasi työpaikkailmoituksia, sitten sulki koneen, pani veden kiehumaan ja unohti sen kokonaan. Kun Mikael tuli kotiin, Anna oli sanonut vain:
— Minulle tarjottiin ylennystä.
Mikael oli ensin hämmästynyt, sitten ilahtunut ja vetänyt hänet syliinsä. Hetken kuluttua hän oli kuitenkin kysynyt:
— Paljonko siitä maksetaan?
Siitä kaikki oli alkanut.
— Anna-kulta, — Mikael puhui nyt pehmeämmin, — sinä vain ymmärrät tämän väärin. Mehän olemme perhe. Kaikki on meillä yhteistä.
— Ei kaikki, — Anna katkaisi päättäväisesti. — Minä en ole allekirjoittanut mitään sopimusta siitä, että alan sponsoroida sukulaisiasi.
— Mutta ymmärräthän, ettei äiti pyydä pahuuttaan. Hänellä on oikeasti vaikeaa.
— Vaikeaa on silloin, kun ihmisellä ei ole vaihtoehtoja, Mikael. Sinun äidilläsi taas on tapana valita aina helpoin tie: hän soittaa sinulle ja sanoo, että “poika, auta”. Ja sinä autat. Joka kerta. Vaikka sen jälkeen meiltä itseltämme puuttuisi rahaa.
— Ja sinua siis harmittaa auttaa? — Mikael hyökkäsi jälleen. — Äitihän on tehnyt sinulle vaikka mitä hyvää!
— Mitä tarkalleen? — Anna kääntyi äkkiä häntä kohti. — Muistuta minua. Mitä hän on tehnyt juuri minun hyväkseni? Kun olin talvella sairaana, soittiko hän kertaakaan? Kun asuimme vuokralla ja pyysin lainaksi rahaa ensimmäiseen maksuun, hän sanoi: “Selviytykää itse, te olette nuoria.” Mutta nyt, kun minä vihdoin sain mahdollisuuden ylennykseen, kaikille tulee yhtäkkiä mieleen, että olenkin osa perhettä. Kätevää, vai mitä?
Mikael ei sanonut mitään.
Keittiön seinäkello tikitti äänekkäästi, melkein tahallisen tuntuisesti.
Anna nousi, kaatoi itselleen vettä ja joi muutaman kulauksen. Hänen äänensä värähti, mutta sanat pysyivät täsmällisinä.
— Mikael, minä en vastusta auttamista. En vain halua, että minun palkastani tulee peruste uusille velvoitteille. En ole edes hyväksynyt sitä paikkaa vielä.
— Et ole hyväksynyt? — Mikael nosti päänsä. — Miten niin et? Miksi ihmeessä?
— Koska en ole varma, jaksanko kantaa sen. Tiimi on hankala, siellä on valtapelejä, työtapa on aivan toisenlainen. En halua hypätä siihen silmät ummessa.
Mikaelin suupieleen ilmestyi ivallinen hymy.
— Oletko tosissasi? Sinähän olet tehnyt töitä juuri tämän eteen koko elämäsi. Olet valittanut jatkuvasti, ettei sinua arvosteta tarpeeksi. Ja nyt kun saat tilaisuuden, alatkin epäröidä?
— En minä epäröi, — Anna sanoi matalalla äänellä. — Haluan vain tietää, olenko valmis sellaiseen vastuuseen.
— Anna, — Mikael laski kätensä pöydälle ja nojautui lähemmäs, — jos he kerran tarjosivat sitä tehtävää juuri sinulle, se ei voi olla sattumaa.