— Sinä et ole tainnut ymmärtää yhtään mitään.
— Mitä minä muka en ymmärtänyt? — Mikael istahti hänen viereensä eteisen penkille. — Sano suoraan. Selitä minulle.
Anna katseli miestään pitkään. Harmaantuneet ohimot, väsyneet silmät, hienot uurteet kasvoilla. Niin tuttu ihminen. Niin rakas, kaikesta huolimatta.
— Mikael, — hän sanoi matalalla äänellä. — Rakastatko sinä minua?
— Tietysti rakastan! Millainen kysymys tuo nyt on?
— Miksi sinä sitten vaikenit, kun äitisi loukkasi minua?
— Minähän jo sanoin… sinun ei ehkä olisi pitänyt vastata hänelle sillä tavalla…
— Mikael, sinä sanot sen nyt. Mutta eilen sinä olit hiljaa. Ja olet ollut hiljaa kolmekymmentäviisi vuotta.
Mikael pyyhkäisi otsaansa, kuin olisi yhtäkkiä tullut kuuma.
— Anna, hän on äitini. En minä voi olla hänelle tyly.
— Mutta minulle voi?
— Ei se siitä ole kyse.
— Juuri siitä se on kyse! — Anna nousi seisomaan. — Minäkin olen ihminen. Minullakin on tunteet.
Mies ei vastannut. Hän tuijotti lattiaa ja puristi käsiään yhteen.
— Tiedätkö mitä, — Anna jatkoi hetken kuluttua. — Yhdessä asiassa äitisi oli oikeassa. Minä olen muuttunut.
— Millä tavalla?
— Ennen minä pelkäsin. Pelkäsin loukkaavani sinua. Pelkäsin suututtavani äitisi. Ajattelin aina, että kyllä minä kestän, kyllä hän vielä joskus hyväksyy minut.
— Mutta onhan hän hyväksynyt sinut jo ajat sitten.
— Hyväksynyt? — Anna naurahti kuivasti. — Hän on hyväksynyt minut samalla tavalla kuin hyväksytään palvelija. Sellainen, joka on hiljaa ja tekee niin kuin käsketään.
— Anna, nyt sinä liioittelet…
— En liioittele. — Hän istuutui takaisin ja otti miehensä käden omiinsa. — Mikael, kuuntele minua nyt kunnolla.
Mikael nyökkäsi hitaasti.
— Minä olen väsynyt siihen, että syy on aina minun. Olen väsynyt selittelemään jokaista sanaani. Olen väsynyt asumaan kodissa, jossa minua ei kunnioiteta.
— Minä kunnioitan sinua.
— Miksi et sitten koskaan puolustanut minua? Miksi et kertaakaan näiden kolmenkymmenenviiden vuoden aikana sanonut äidillesi, että nyt riittää?
Mikael oli pitkään hiljaa. Lopulta hän huokaisi raskaasti.
— En tiedä. Ehkä… siihen vain tottui.
— Niin. Sinä totuit. Minä taas en enää suostu siihen.
— Entä nyt? — Mikaelin katse siirtyi matkalaukkuun. — Lähtisitkö sinä oikeasti?
— En tiedä, — Anna vastasi rehellisesti. — Se riippuu sinusta.
— Minusta?
— Mikael, minä en halua rikkoa perhettämme. Mutta samalla tavalla kuin tähän asti minä en enää aio elää.
— Miten sinä sitten haluat elää?
— Haluan, että sinä olet minun mieheni etkä äitisi pikkupoika. Haluan, että minun mielipiteelläni on merkitystä. Ja haluan, ettei äitisi enää määrää tässä talossa.
— Ei hän määrää…
— Kyllä määrää. Ja sinä tiedät sen itsekin.
Mikael nousi ja alkoi kulkea hermostuneena edestakaisin eteisessä.
— Anna, miten minä muka selitän tämän hänelle? Hän on tottunut siihen, että asiat menevät näin.
— Se on hänen ongelmansa. Hän voi opetella pois siitä.
— Helppo sinun on sanoa…
— Mikael, — Anna astui hänen luokseen. — Sinun täytyy päättää. Joko äitisi ohjaa meidän elämäämme tai sitten me teemme sen itse. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.
Mies vaikeni pitkäksi aikaa. Sitten hän veti Annan syliinsä.
— Hyvä on. Yritetään.
— Mitä me yritämme?
— Elää toisin. Ilman että äitini neuvoo joka asiassa.
— Entä jos hän loukkaantuu?
— Sitten hän loukkaantuu. Ja ajan kanssa leppyy. Minne hän muka menisi?
Anna hymyili ensimmäisen kerran sinä päivänä.
— Saanko siis viedä matkalaukun takaisin?
— Vie vain.
Anna kantoi laukun makuuhuoneeseen ja alkoi nostella vaatteita takaisin kaappiin. Mikael jäi seisomaan ovenpieleen ja katseli häntä hiljaa.
— Anna?
— Niin?
— Oliko eilinen borssikeitto oikeasti ihan onnistunutta?
— Oli. Erittäinkin.
— Minä vähän arvasin, — Mikael sanoi ja hänen suupielensä nytkähti hymyyn. — Äidistä vain tuntui toiselta.
Illalla Helena soitti. Hän puhui pitkään ja kiihtyneesti, mutta Anna kuuli vain miehensä vastaukset.
— Ei, äiti, me emme riidelleet… Kyllä, kaikki on kunnossa… Ei, kukaan ei ole sulkemassa sinua ulkopuolelle… Meidän pitää vain sopia muutamasta asiasta… Mistä asioista? No siitä, että puhutaan toisillemme ihmisiksi…
Mikael laski puhelimen kädestään ja kääntyi Annan puoleen.
— Hän tulee huomenna. Haluaa puhua.
— Tulkoon, — Anna vastasi rauhallisesti. — Mutta tällä kertaa me puhumme eri tavalla.
— Eri tavalla?
— Tasavertaisina aikuisina. Minä en ole enää mikään pikkutyttö, jota pitää kasvattaa.
Mikael nyökkäsi.
— Ymmärrän.
Ja silloin Anna tunsi sen. Jokin oli todella liikahtanut paikaltaan. Ehkä muutos ei tapahtuisi heti, ehkä se ei olisi helppo eikä varma. Mutta se oli alkanut.
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hänestä tuntui, että koti oli jälleen oikeasti hänen kotinsa.