— Oletko sinä aivan järjiltäsi?
— Saattaa olla, — Anna vastasi ja siirsi matkalaukun lähemmäs ovea.
— Anna! Kuulitko sinä? Tule heti takaisin! Mitä tällaista hölynpölyä tämä oikein on?
Anna ei enää vastannut. Hän oli jo vetämässä takkia ylleen. Helena säntäili hänen ympärillään levottomana, tarttui välillä takin hihaan ja yritti estää häntä lähtemästä.
— Ymmärrätkö sinä lainkaan, mitä olet tekemässä? Mikael sairastuu tästä vielä! Ja mitä lapsetkin sanovat?
— Lapset ovat aikuisia, — Anna sanoi tyynesti. — He kyllä ymmärtävät.
— Sinä olet hullu! Täysin hullu! Tämänkö takia? Yhden ainoan keskustelun vuoksi?
Anna kääntyi hitaasti häntä kohti.
— Yhdenkö? Helena, te olette puhunut minulle tällä tavalla kolmekymmentäviisi vuotta.
— Minä olen aina puhunut sinulle aivan asiallisesti!
— Asiallisesti? — Anna naurahti kuivasti. — Muistatteko, kun Juhani sairastui? Siitä on kaksi vuotta.
— No mitä siitä?
— Istuin hänen vierellään sairaalassa kolme viikkoa. Ja te kerroitte Mikaelille, että olin siellä tahallani, jotta pääsisin livahtamaan kotitöistä.
— En minä ole sellaista sanonut!
— Kyllä sanoitte. Ja vielä minulle itsellenikin. Entä kun Sofia puolusti lopputyötään? Muistatteko sen? Hän oli ostanut uuden mekon ja näytti siinä kauniilta. Teidän kommenttinne oli, ettei hänen olisi pitänyt tuhlata, kun vanhemmatkin ovat niin kitsaita.
Helena punastui kaulaa myöten.
— Se… se ei mennyt noin!
— Juuri noin se meni. Ja samanlaisia tapauksia on kymmeniä, ei, satoja. Satoja, Helena.
Silloin avain kääntyi lukossa. Mikael tuli kotiin.
— Hei vaan! — hän huikkasi hyväntuulisesti eteisestä. — Pääsin tänään vähän aikaisem… — Lause katkesi, kun hänen katseensa osui matkalaukkuun. — Mikä tämä on?
— Vaimosi on tullut hulluksi! — Helena ehti ensimmäisenä. — Hän aikoo lähteä!
Mikael katsoi Annaa, sitten äitiään ja lopuksi matkalaukkua.
— Anna, oletko tosissasi?
— Olen.
— Mutta miksi? Mitä täällä on tapahtunut?
— Etkö sinä tiedä?
— En!
— Mikael, — Anna sanoi ja istahti eteisen pienelle penkille. — Eilen sinä puhuit äitisi kanssa. Muistatko?
Miehen kasvot kalpenivat.
— Sinäkö… kuulit sen?
— Joka sanan. Sen, miten kiittämätön minä olen. Miten minut pitäisi panna ruotuun. Miten en osaa arvostaa sinua.
— Anna, se ei ollut… emme me…
— Ette mitä? — Anna nousi jälleen seisomaan. — Ettekö sanoneet niin? Vai eikö puhe ollut minusta?
— Äiti oli vain vihainen eilisen takia…
— Eilisen takia? — Anna älähti. — Siksikö, etten vastannut puhelimeen? Minähän laitoin teille ruokaa! Teidän lounastanne!
— Anna, rauhoitu nyt…
— En rauhoitu! Tiedätkö, mikä tässä on totta, Mikael? Minä olen ollut kolmekymmentäviisi vuotta kunnollinen vaimo. Olen tehnyt ruoat, pessyt pyykit, kasvattanut lapset ja huolehtinut sinusta. Ja mitä minä olen saanut vastineeksi?
— Mitä sinä oikein puhut? Mehän olemme tavallinen perhe.
— Tavallinen? — Anna hymähti katkerasti. — Onko tavallista, että mies puhuu vaimostaan äitinsä kanssa tämän selän takana?
— Emme me puhuneet sinusta sillä tavalla!
— Mitä te sitten teitte? Keskustelitteko sääennusteesta? — Anna kääntyi Helenan puoleen. — Entä te? Kuka te luulette olevanne määräämään, miten minun pitäisi elää?
— Minä olen hänen äitinsä! — Helena kivahti loukkaantuneena.
— Hänen äitinsä. Ette minun. Minä en ole teille mitään velkaa.
— Oletpas! Ainakin kunnioitusta!
— Mistä hyvästä? Siitäkö, että nöyryytätte minua? Että työnnätte nokkanne joka asiaan? Että käännätte oman poikanne minua vastaan?
— Mikael! — Helena painoi käden rinnalleen. — Kuuletko sinä, miten hän puhuu minulle?
— Kuulen, — Mikael vastasi hiljaa.
— Ja aiotko sinä sallia sen?
Eteiseen laskeutui raskas hiljaisuus. Anna katsoi miestään ja odotti. Nyt kaikki ratkeaisi. Nyt Mikael joutuisi valitsemaan.
— Äiti, — Mikael sanoi lopulta. — Ehkä meidän ei olisi pitänyt…
— Minkä ei olisi pitänyt? — Helena kysyi epäuskoisena.
— Puhua Annasta sillä tavalla.
— Ai nyt sinä asetut hänen puolelleen?
— En minä asetu kenenkään puolelle. Mutta hän on vaimoni. Hän on ollut vaimoni kolmekymmentäviisi vuotta.
Helena haukkoi henkeään. Hän avasi suunsa, sulki sen ja avasi sen taas, muttei saanut heti sanaakaan ulos.
— Hyvä on! — hän lopulta tokaisi. — Selvä! Ilmeisesti minua ei sitten enää tarvita täällä lainkaan!
— Äiti, miten se nyt tähän liittyy?
— Siten, että minä olen elänyt koko elämäni teitä varten! Ja nyt… — Helena nappasi käsilaukkunsa. — Olkaa sitten ilman minua!
Ovi paiskautui kiinni hänen jäljessään. Eteiseen jäivät vain Anna ja Mikael.
— Anna, — Mikael astui lähemmäs. — Miksi tämän piti mennä näin? Hän on kuitenkin jo vanha…
Anna katsoi häntä ja lausui hänen nimensä hiljaa, väsyneenä.