— Mikael, — Anna sanoi ja laski kahvikupin hänen eteensä. — Meidän täytyy puhua.
— Mhm, — mies murahti nostamatta katsettaan puhelimesta.
— Tarkoitan, että ihan oikeasti. Meidän pitää keskustella vakavasti.
— Illalla sitten, Anna. Minulla on kiire. Tänään on tärkeä esitys.
Mikael painoi pikaisen suukon hänen poskelleen ja lähti. Sama huoleton ele, sama tuttu aamu. Aivan kuin yöllistä keskustelua ei olisi koskaan käytykään.
Anna jäi istumaan keittiönpöydän ääreen ja katseli miehensä puolilleen juotua kahvia. Miten ihminen saattoi elää näin? Olla saman katon alla toisen kanssa vuosikymmeniä ja silti olla näkemättä häntä lainkaan?
Yhdeksän aikaan puhelin soi. Soittaja oli Helena.
— Anna, mikset sinä eilen vastannut minulle?
— Minulla oli tekemistä.
— Tekemistä! — anoppi tuhahti. — Mitä niin tärkeää sinulla muka saattoi olla?
Anna vaikeni. Selittäminen olisi ollut turhaa. Helena ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt.
— Kuule, — tämä jatkoi käskevällä äänellä, — minä tulen tänään käymään. Meidän pitää selvittää eräs asia.
— Mikä asia?
— Näet sitten. Olen siellä joskus kahdentoista maissa.
Puhelu katkesi ennen kuin Anna ehti vastata. Hän jäi tuijottamaan puhelinta kädessään ja tajusi äkkiä, ettei hän enää jaksanut. Ei jatkuvaa opettamista, ei loputtomia moitteita, ei elämää talossa, jossa hänestä puhuttiin kuin hän olisi ollut joku vieras ihminen.
Hän nousi tuolilta ja meni makuuhuoneeseen. Vaatekaapin perältä hän veti esiin vanhan matkalaukun, sen saman, jonka he olivat ostaneet häämatkaa varten. Laukku oli pölyinen, ja sen kahva roikkui puoliksi irti.
Anna alkoi pakata. Hitaasti ja huolellisesti. Mekkoja, puseroita, alusvaatteita. Sormet vapisivat, mutta hän ei pysähtynyt.
Minne minä menen? hän ajatteli. Sofian luo? Tytär säikähtää varmasti. Hän kysyy: äiti, riitelittekö te? Ja mitä minä siihen vastaan? Että isän ja isoäidin mielestä minä olen pelkkä laiskuri?
Hän sujautti mukaan lasten valokuvia, tärkeät paperit ja muutaman rakkaan kirjan. Matkalaukku osoittautui pieneksi. Silti siihen näytti mahtuvan kolmekymmentäviisi vuotta elettyä elämää.
Lopulta Anna istuutui vuoteen reunalle ja alkoi itkeä. Hiljaa, ilman nyyhkytystä, kuin kyyneleet olisivat valuneet itsestään.
Silloin ovipuhelin pärähti soimaan. Helena oli tullut etuajassa.
— Avaa! — tämän ääni kajahti laitteesta.
Anna pyyhki kasvonsa hihansyrjään ja lähti avaamaan ovea. Anoppi ryntäsi eteiseen kuin kenraali ennen hyökkäystä.
— No niin, puhutaanko? — Helena marssi suoraan keittiöön ja istahti pöydän ääreen. — Istu alas.
Anna seurasi perässä ja asettui häntä vastapäätä. Hän katseli tuota naista ja ajatteli äkkiä: tätäkö minä olen pelännyt kolmekymmentäviisi vuotta?
— Tilanne on nyt tämä, — Helena aloitti. — Minä puhuin eilen Mikaelin kanssa. Pitkään.
— Kuulin kyllä.
— Kuulit? — anoppi rypisti otsaansa. — Hyvä. Sitten sinä ymmärrät, mistä on kyse.
— En oikeastaan.
— Anna, — Helenan ääni muuttui teennäisen lempeäksi, — sinä olet järkevä nainen. Et kai sinä kuvittele, etten minä näe, mitä täällä tapahtuu?
— Mitä täällä tapahtuu?
— Sinä olet muuttunut. Paljonkin. Sinusta on tullut jotenkin… omapäinen.
Anna ei vastannut.
— Ennen sinä kuuntelit minua ja otit neuvoista vaarin. Mutta nyt? Nyt sinä väität vastaan!
— Milloin minä olen väittänyt vastaan?
— Koko ajan! Eilenkin! Minä kysyin, mikset vastannut puhelimeen, ja sinä aloit heti niskuroinnin!
— Sanoin vain, että minulla oli tekemistä.
— Juuri niin! Tuolla äänensävyllä! — Helena läimäytti kämmenensä pöytään. — Ja toissapäivänä myös! Minä sanoin, että keitto oli liian suolaista. Sinä vain vaikenit. Et edes pyytänyt anteeksi!
Anna katsoi häntä eikä voinut olla ihmettelemättä. Kuinka hän ei ollut aiemmin nähnyt, miten järjetöntä kaikki tämä oli?
— Helena, — hän sanoi rauhallisesti. — Söittekö te sitä keittoa?
— Mitä tekemistä sillä on asian kanssa?
— Söittekö vai ette?
— No… maistoin.
— Maistoitte yhden lusikallisen ja päätitte, että se oli liian suolaista.
— Niin! Entä sitten?
— Mikael söi kokonaisen lautasellisen. Ja otti vielä lisääkin.
Hetken ajan Helena näytti hämmentyneeltä, mutta keräsi itsensä nopeasti.
— Kohteliaisuudesta! Minun Mikaelini on hienotunteinen mies, hän ei tahdo loukata ketään!
— Ymmärrän, — Anna sanoi ja nousi. — Helena, minun täytyy mennä.
— Minne sinulla muka täytyy mennä? Me emme ole vielä puhuneet tätä loppuun!
— Kyllä olemme.
Anna poistui keittiöstä ja asteli eteisessä odottavan matkalaukun luo.
— Mikä tuo oikein on? — anoppi kysyi ja jäi tyrmistyneenä tuijottamaan matkalaukkua.