Vaimo kuuli yöllä vahingossa miehensä ja anoppinsa keskustelun – aamulla hän päätti pakata tavaransa
Anna havahtui kesken unen keittiöstä kantautuviin ääniin. Seinäkello näytti puoli kahta yöllä. Hän makasi hetken liikkumatta peiton alla ja yritti ymmärtää, kuka ihme siihen aikaan vielä valvoi. Sitten hän erotti äänen, jonka tunsi liiankin hyvin. Se oli Helena, hänen anoppinsa.
— Mikael, kuinka kauan sinä aiot vielä sietää tuollaista? Helena sihisi vaimeasti mutta terävästi. — Hän on noussut täysin niskan päälle!
Anna jähmettyi. Kenestä he oikein puhuivat?
— Äiti, hiljempaa. Anna nukkuu, hänen miehensä vastasi matalalla äänellä.
— Mitä sitten? Kuulkoon vaikka! Ehkä hän viimein tajuaa, miten käyttäytyy!
Annan sydän alkoi hakata niin kovaa, että hänestä tuntui kuin ääni olisi kaikunut koko asunnossa. Nyt epäilystä ei enää ollut. He puhuivat hänestä.
— Eilen sanoin hänelle, että perunat pitäisi kuoria, Helena jatkoi kiihtyneenä. — Ja mitä hän vastasi? Että kyllä hän itse tietää, milloin kuorii ne! Oletko kuullut mitään röyhkeämpää? Minulle, tämän ikäiselle ihmiselle!
— Äiti, älä nyt…
— Älä puolustele häntä! Olen ollut hiljaa kolmekymmentäviisi vuotta. Luulin, että hän joskus järkiintyy ja ymmärtää, kuka tässä talossa määrää. Mutta ei, aina vain pahenee!
Anna sulki silmänsä. Hyvä Jumala, mistä nainen oikein puhui? Mitkä perunat? Hän oli edellisen päivän siivonnut, laittanut ruokaa ja pessyt pyykkiä lähes tauotta. Ja kaiken jälkeen ongelmaksi nostettiin perunoiden kuoriminen?
— Ja katso häntä muutenkin, anoppi jatkoi. — Kulkee täällä kuin mikäkin prinsessa! Mitä hän muka osaa? Ei osaa tehdä kunnolla ruokaa, ei pidä kotia järjestyksessä…
— Äiti, riittää jo.
— Ei riitä! Mikael, oletko sinä mies vai et? Miksi annat vaimosi sanella, mitä sinun pitää tehdä?
— Ei minulle kukaan mitään sanele!
— Kyllä sanelee! Muistan hyvin, kun halusit vaihtaa auton. Hän oli vastaan. Sitten mietit mökin ostamista, ja taas hän vastusti. Kaikessa sinä kysyt ensin hänen mielipidettään!
Anna nousi istumaan sängyssä suu raollaan. Mikä auto? Mikä mökki? Hehän olivat päättäneet sellaisista asioista yhdessä. Vai oliko hän ymmärtänyt koko elämänsä väärin?
— Tiedätkö, mitä minä ajattelen? Helena sanoi nyt hiljempaa, mutta hänen äänensä muuttui entistä myrkyllisemmäksi. — Hän ei arvosta sinua. Ei yhtään.
— Äiti…
— Älä sinä siinä äitittele! Minä näen kyllä. Sinä raadat kuin hevonen, ja mitä hän tekee? Makaa sohvalla ja katsoo televisiota!
Anna haukkoi äänettömästi henkeään. Makaa sohvalla? Oliko tuo nainen sokea? Vai päättikö hän vain olla näkemättä, miten Anna teki töitä aamusta iltaan pysähtymättä?
— Ja kaiken lisäksi hän on kiittämätön, Helena lisäsi. — Ajattele, mitä kaikkea olen hänen eteensä tehnyt! Kun hän oli sairas, minä hoidin häntä. Kun teillä oli rahat vähissä, minä autoin. Ja nyt hän vielä kuvittelee olevansa oikeassa!
— Kukaan ei kuvittele mitään, äiti.
— Kyllä kuvittelee! Eilen kysyin, miksi hän ei vastannut puhelimeen. Hän sanoi olleensa kiireinen. Kiireinen! Millä hän muka voi olla niin kiireinen?
Anna muisti edellisen päivän selvästi. Viisi vastaamatonta puhelua Helenalta. Hän ei ollut tosiaan ehtinyt vastata, koska oli seissyt lieden ääressä valmistamassa ruokaa koko perheelle.
— Mikael, anopin ääni madaltui melkein kuiskaukseksi, — etkö sinäkin ajattele, että nyt olisi aika muuttaa jotakin?
— Mitä tarkoitat?
— No… puhu hänelle kunnolla. Tee hänelle selväksi, miten tässä kodissa käyttäydytään. Hän kuvittelee voivansa tehdä mitä huvittaa!
— Äiti, me olemme olleet yhdessä kolmekymmentäviisi vuotta…
— Juuri niin! Kolmekymmentäviisi vuotta sinä olet sietänyt häntä! Entä hän? Mitä hän on tehnyt sinun hyväksesi? Lapsiakaan hän ei kasvattanut kunnolla, ja koti on aina rempallaan…
Annan kädet puristuivat nyrkkiin peiton päällä. Lapset? Oliko hän muka kasvattanut heidät yksin väärin? Entä koti… Jumala, mitä tuo nainen oikein puhui?
— En minä sano, että sinun pitäisi heittää hänet ulos, Helena jatkoi. — Mutta hänet täytyy panna järjestykseen. Hänen on opittava, missä hänen paikkansa on.
Sitten tuli pitkä hiljaisuus. Anna kuunteli niin tarkasti, ettei uskaltanut edes hengittää kunnolla.
— Hyvä on, äiti. Nyt on myöhä. Mene nukkumaan.
— Mieti sanojani, Mikael. Mieti niitä kunnolla.
Sen jälkeen kuului tohveleiden laahaava ääni lattiaa vasten ja oven vaimea paukahdus. Hetken kuluttua Mikael meni kylpyhuoneeseen, palasi makuuhuoneeseen ja asettui hänen viereensä vuoteeseen. Pian miehen hengitys muuttui tasaiseksi ja rauhalliseksi.
Anna sen sijaan tuijotti kattoa silmät auki. Uni oli kadonnut kokonaan.
Aamulla Mikael nousi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän vihelteli iloisesti suihkussa, söi aamupalansa rauhassa ja selasi puhelimestaan uutisia. Anna katseli häntä hiljaa ja tunsi, ettei tämä aamu ollut enää samanlainen kuin kaikki aiemmat.