Mikael tunsi itsensä suorastaan sankariksi. Hän oli auttanut äitiään, ojentanut kätensä Marialle ja samalla suojannut omaisuuden siltä varalta, että Anna joskus yrittäisi vaatia siitä osuuttaan. Helena Korhonen ei säästellyt kehuja. Hän vakuutteli pojalleen tämän toimineen järkevästi, kaukonäköisesti ja juuri niin kuin kunnon miehen pitikin.
— Nyt kaikki on turvassa, anoppi totesi tyytyväisenä. — Hienosti tehty, poikani. Sinussa on miestä.
Jäljellä oli enää yksi asia: Anna piti saada pois tieltä. Mikael ymmärsi, ettei asiaa voinut venyttää loputtomiin. Ennemmin tai myöhemmin vaimo huomaisi, että yhteiseltä tililtä olivat kadonneet rahat. Oli parempi iskeä ensin.
Lokakuun puolivälissä Mikael jätti käräjäoikeuteen avioerohakemuksen. Hän teki sen Annalta salassa. Keräsi vain tarvittavat paperit, täytti hakemuksen ja vei sen eteenpäin aivan kuin kyse olisi ollut tavallisesta virastoasiasta.
Eron syyksi hän kirjasi muodollisesti luonne-erojen sovittamattomuuden ja sen, ettei yhteiselämä enää ollut mahdollista. Tuomari määräsi alustavan käsittelyn kuukauden päähän.
Mikaelilla oli siis aikaa valmistella Anna siihen, mikä hänen mielestään oli väistämätöntä.
Lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä Mikael palasi illalla kotiin poikkeuksellisen hyväntuulisena. Hän jopa hyräili eteisessä riisuessaan takkia ja kenkiä.
Anna oli keittiössä tekemässä päivällistä. Onni istui pöydän ääressä ja piirsi keskittyneenä.
— Äiti, katso! Minä piirsin lohikäärmeen! poika ilmoitti innoissaan.
— Siitä tuli hieno, Anna hymyili ja nosteli lautasia pöytään. — Mikael, syötkö sinä?
— Ihan kohta, mies vastasi ja meni olohuoneen puolelle.
Anna oletti hänen vaihtavan vaatteet. Mikael kuitenkin palasi melkein saman tien. Hän pysähtyi keittiön oviaukkoon ja nojasi olkapäällään seinään.
Hänen kasvoillaan oli outo hymy. Sellainen harkittu ilme, jonka ihminen ottaa, kun haluaa tehdä vaikutuksen.
— Onni, mene omaan huoneeseesi leikkimään, Mikael sanoi pojalleen.
— Mutta enhän minä ole vielä syönytkään! poika vastusti.
— Mene, kun sanoin.
Isän äänessä oli sävy, joka ei jättänyt tilaa väittelylle. Onni tuhahti harmistuneena, mutta nousi silti. Hän nappasi piirustuksensa mukaansa ja lähti huoneeseensa.
Anna aavisti heti, ettei kaikki ollut kunnossa. Mikael käyttäytyi noin vain silloin, kun hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa. Yleensä se jokin ei ollut miellyttävää.
— Mitä nyt on tapahtunut? Anna kysyi ja pyyhki kätensä keittiöpyyhkeeseen.
Mikael piti tarkoituksellisen tauon, aivan kuin olisi seissyt näyttämöllä. Sitten hän lausui hitaasti, jokaista sanaa painottaen:
— Olen hakenut avioeroa. Ja niin, siinä ei ole vielä kaikki.
Anna jähmettyi paikoilleen. Sanat tavoittivat hänen tajuntansa viiveellä. Avioero? Miksi? Mistä tämä oli tullut?
— En ymmärrä, hän sanoi hiljaa. — Mistä sinä puhut?
— Siitä, että meidän avioliittomme on ohi, Mikael vastasi hymyillen. — Ja tiedätkö, mikä tässä on kaikkein huvittavinta? Sinulle ei jää mitään.
Hän purskahti nauruun. Kovaan, tyytyväiseen nauruun, aivan kuin olisi juuri kertonut onnistuneen vitsin.
— Asunnon minä siirsin äitini nimiin. Kaikki rahat yhteiseltä tililtä nostin pois ja annoin Marialle hänen yritystään varten. Eli älä kuvittele saavasi mitään. Sinulla ei ole enää yhtään mitään.
Anna seisoi hiljaa ja katsoi miestä, joka oli joskus ollut hänen puolisonsa. Hän tarkkaili tätä tarkasti, melkein tutkivasti. Hetken hän yritti ymmärtää, oliko Mikael tosissaan vai oliko kyse jostakin sairaasta, julmasta pilasta.
Mutta miehen katseesta näki, ettei hän vitsaillut.
— Sano tuo uudelleen, Anna pyysi matalalla äänellä. — Haluan varmistaa, että kuulin oikein.
— Mikä ettei! Mikael innostui entisestään. — Asunto ei ole enää sinun. Rahatkaan eivät ole sinun. Hoidin kaiken. Voit siis alkaa pakata tavaroitasi ja etsiä itsellesi uuden paikan. Ja avioerohakemus on jo jätetty. Kohta et ole enää minun ongelmani ollenkaan.
— Kauanko sinä olet suunnitellut tätä?
— Jo pitkään, mies heilautti kättään välinpitämättömästi. — Äiti ehdotti sitä. Hän on aina sanonut, että omaisuus täytyy pitää turvallisissa käsissä. Vaimo on väliaikainen hahmo. Tänään on, huomenna ei.
— Ymmärrän, Anna nyökkäsi.
Hän kääntyi ja meni makuuhuoneeseen. Mikael jäi keittiöön tyytyväisenä itseensä. Hän odotti kyyneliä, huutoa, raivokohtausta. Mutta vaimo käyttäytyi hämmästyttävän rauhallisesti.
Makuuhuoneessa Anna avasi vaatekaapin ja otti esiin asiakirjakansion. Hän selasi paperit läpi rauhallisesti. Sieltä löytyivät asunnon omistusta koskevat asiakirjat, kauppakirja sekä pankkitilin tiliotteet.
Kaikki oli tallella.
Anna palasi keittiöön. Mikael istui jo pöydän ääressä ja lusikoi keittoa loppuun. Ilmeisesti keskustelu oli vain lisännyt hänen ruokahaluaan.
— Mikael, Anna sanoi tyynesti ja laski paperit pöydälle. — Uskotko sinä todella, että tämä käy noin helposti?
— Miksi ei kävisi? mies hörähti. — Onko sinulla muka epäilyksiä?
— On. Asunto on ollut meidän molempien nimissä. Jotta olisit voinut siirtää sen äidillesi, siihen olisi tarvittu minun suostumukseni. Sellaista minä en ole antanut.
— Annoit kyllä. Et vain muista, Mikael tokaisi huolettomasti.
— Onko minun allekirjoitukseni väärennetty?
— Entä sitten? Kaikki on jo rekisteröity. Myöhäistä muuttaa mitään.
Anna puraisi huultaan. Hän hengitti hitaasti ja tasaisesti. Oli pysyttävä rauhallisena. Tunteille ei saanut antaa valtaa.
— Selvä. Entä rahat? Nostitko ne tililtä minun tietämättäni?
— Se oli yhteinen tili. Minulla oli siihen oikeus.
— Sinulla oli oikeus käyttää tiliä. Mutta et käyttänyt rahaa perheen tarpeisiin, vaan annoit sen siskollesi. Se on jo perheen varojen väärinkäyttöä.
— Todista se, Mikael tuhahti.
— Sen minä teen, Anna vastasi.
Hän otti asiakirjat ja puhelimensa käteensä.
— Mikael, tiedätkö sinä, että asiakirjan väärentäminen on rikos? Väärennetty allekirjoitus voidaan tarkistaa asiantuntijalla hyvin helposti.
— Ketä sellainen kiinnostaisi? mies huitaisi kädellään. — Ei kukaan ala penkoa tuollaista.
— Minä alan, Anna sanoi rauhallisesti. — Nähdään oikeudessa. Siellä katsotaan, kuka lopulta jää tyhjin käsin.
Mikael lopetti syömisen. Ensimmäistä kertaa koko illan aikana hänen kasvoilleen nousi epävarmuuden varjo.
— Uhkailetko sinä minua?
— En. Kerron vain, miten asiat tulevat etenemään. Sinä hait avioeroa, hyvä on. Minä osallistun käsittelyyn. Samalla jätän omat vaatimukseni: lahjoituksen mitätöimisestä, omaisuuden osituksesta ja vahingonkorvauksesta niiden rahojen vuoksi, jotka nostit tililtä ilman minun suostumustani.
— Älä viitsi jauhaa! Mikael murahti. — Kaikki on jo tehty. Et sinä pysty todistamaan mitään.
— Se nähdään, Anna vastasi olkiaan kohauttaen.
Hän kääntyi ja poistui keittiöstä. Mikael jäi yksin pöydän ääreen. Yhtäkkiä päivällinen ei maistunutkaan enää läheskään yhtä hyvältä.
Seuraavat kaksi viikkoa kuluivat kireässä hiljaisuudessa. Mikael eli samassa asunnossa kuin ihminen, joka istuu tulivuoren päällä ja odottaa sen purkautumista. Anna ei järjestänyt kohtauksia. Hän ei huutanut, ei itkenyt eikä anellut. Hän vain hoiti arkensa äänettömästi. Aamulla hän lähti töihin, illalla tuli takaisin, valmisti Onnille ruokaa ja laittoi pojan nukkumaan.
Mikaelin kanssa hän puhui mahdollisimman vähän. Vain välttämättömistä asioista. Lähinnä Onniin liittyvistä.
Mikael ei käsittänyt, mitä oli tekeillä. Hän oli varautunut hysteriaan, uhkauksiin ja epätoivoisiin pyyntöihin. Sen sijaan Anna käyttäytyi kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut. Se sai miehen pois tolaltaan paljon pahemmin kuin mikään itku olisi saanut.
Muutaman kerran Mikael yritti avata keskustelua.
— Anna, eikö voitaisi käydä tämä rauhassa läpi?
— Käydään oikeudessa, nainen vastasi nostamatta katsettaan kirjasta.
— Ehkä sinä liioittelet. Ei tämä nyt niin kauheaa ole.
— Se nähdään sitten.