— Kirjoitin asunnon äitini nimiin ja annoin rahat siskolleni! — mies hohotti, kun pani avioeron vireille.
Anna seisoi ikkunan ääressä ja katseli lokakuisia puita. Tuuli repi niiden oksilta viimeisiä lehtiä, ja ulkona satoi tasaisesti. Vesipisarat valuivat hitaina juovina pitkin lasia. Sisällä asunnossa oli lämmintä, pehmeää ja kodikasta — sellaista, mitä oli rakennettu vuosien vaivalla. Jokainen huonekalu, jokainen verho, lamppu ja pieni koriste-esine oli valittu ajatuksella ja kiintymyksellä. Tämä oli ollut heidän yhteinen pesänsä, koti, jonka Anna ja Mikael olivat ostaneet viisi vuotta aiemmin, pian häidensä jälkeen.
Asunto oli merkitty molempien puolisoiden nimiin. Silloin ratkaisu oli tuntunut itsestään selvältä ja oikealta. He olivat nuori pari, jolla oli yhteisiä haaveita, suunnitelmia ja usko valoisaan tulevaisuuteen. Anna työskenteli suuren logistiikkayrityksen esihenkilötehtävissä, Mikael taas oli tehtaalla insinöörinä. He säästivät yhdessä, laskivat menoja yhdessä ja iloitsivat jokaisesta pienestäkin askeleesta, joka vei heitä lähemmäs omaa kotia.
Vuosien mittaan heidän suhteeseensa alkoi kuitenkin ilmestyä halkeama. Tai oikeammin se ei ollut enää pelkkä hiushalkeama, vaan vähitellen syventynyt kuilu. Sen oli kärsivällisesti ja järjestelmällisesti kaivanut Mikaelin äiti, Helena Korhonen.
Helena ei jättänyt käyttämättä yhtäkään tilaisuutta muistuttaakseen poikaansa siitä, että omaisuus täytyi pitää perheen sisällä. Perheellä hän tarkoitti vain verisukulaisia. Miniä oli hänen silmissään ohimenevä henkilö, joku, joka saattoi milloin tahansa kadota Mikaelin elämästä ja viedä mukanaan enemmän kuin oli hänen mielestään kohtuullista.
— Mikael, ajattele nyt itsekin, — Helena Korhonen toisteli aina, kun tuli heille kylään. — Mitä jos jotain sattuu? Ero, taivas varjelkoon. Asunto on yhteinen. Vaimo ottaa siitä puolet. Ja sinä olet raataa vuosikausia vain antaaksesi kaiken noin vain jollekin toiselle?
Aluksi Mikael vain sivuutti äitinsä puheet. Anna huomasi kyllä, miten miehen kulmat kurtistuivat aina, kun Helena aloitti tutun saarnansa. Mikael huokaisi, vaihtoi puheenaihetta tai poistui keittiöstä muka hakemaan jotakin. Mutta pikkuhiljaa jokin muuttui. Helena oli kuin vesi, joka kuluttaa kiveä: hitaasti, huomaamatta, mutta vääjäämättä. Hänen sanansa jäivät Mikaelin mieleen ja alkoivat juurtua sinne.
Anna pani muutoksen merkille. Miehestä tuli etäisempi ja sulkeutuneempi. Ennen he olivat puhuneet raha-asioista avoimesti, istuneet iltaisin pöydän ääreen ja käyneet läpi laskuja, säästöjä ja tulevia hankintoja. Nyt Mikael vältteli keskusteluja.
— Mikael, meidän pitäisi sopia, miten säästämme Onnin huoneen remonttia varten, — Anna sanoi eräänä iltana.
— Katsotaan myöhemmin, — mies mumisi irrottamatta katsettaan puhelimen näytöstä.
Heillä oli seitsemänvuotias poika, Onni. Poika oli juuri aloittanut ensimmäisen luokan, ja Anna halusi järjestää hänelle kunnollisen opiskelunurkkauksen: työpöydän, hyvän tuolin, hyllyt kirjoille ja riittävän valaistuksen. Lisäksi hän aikoi ilmoittaa Onnin ylimääräisille matematiikan tunneille. Lapsella oli selvästi taipumusta numeroihin, ja Anna näki hänessä lahjakkuutta, jota ei halunnut jättää käyttämättä.
Kaikki nämä suunnitelmat vaativat rahaa. Anna siirsi joka kuukausi syrjään tietyn summan. Hän säästi kärsivällisesti ja luopui monesta omasta mukavuudestaan. Uuden syystakin sijasta hän käytti vanhaa, jo hieman kulunutta takkia. Ystävien kahvilahetkien sijaan hän valmisti illallisen kotona ja sanoi hymyillen, ettei tällä kertaa ehtisi mukaan.
— Laitathan sinäkin rahaa sivuun? — Anna kysyi mieheltään.
— Totta kai, — Mikael vastasi. — Lupasinhan minä. Mehän säästämme yhdessä.
Anna uskoi häntä. Miksei olisi uskonut ihmistä, jonka kanssa oli elänyt kahdeksan vuotta? Mikael oli aina vaikuttanut luotettavalta ja vastuuntuntoiselta. Juuri niihin ominaisuuksiin Anna oli aikanaan hänessä rakastunut.
Todellisuus osoittautui kuitenkin aivan toisenlaiseksi.
Syyskuun lopulla Mikael alkoi käyttäytyä erityisen hermostuneesti. Hän vetäytyi usein puhelimensa kanssa toiseen huoneeseen ja puhui matalalla äänellä. Anna ei yrittänyt kuunnella, mutta hiljaisessa asunnossa lauseiden katkelmat kantautuivat väkisinkin hänen korviinsa.
— Äiti, minä sanoin jo, että kaikki järjestyy… Niin, teen juuri niin… Ei tietenkään saa tietää.
Pelko alkoi hiipiä Annan sisimpään. Mitä hänen ei pitänyt saada tietää? Mistä Mikael oikein keskusteli Helenan kanssa?
Eräänä iltana Anna päätti kysyä suoraan.
— Mikael, onko meillä kaikki kunnossa? Sinä olet ollut viime aikoina niin outo.
— Kaikki on hyvin, — mies murahti nostamatta katsettaan kannettavan tietokoneen ruudusta. — Mistä sinä tuollaista päättelet?
— Sinä kuiskailet jatkuvasti äitisi kanssa. Ja muutenkin olet muuttunut salamyhkäiseksi.
— Anna, töissä on vain ongelmia. Siinä kaikki. Vaikea projekti, paljon paineita. Älä keksi asioita, joita ei ole olemassa.
Anna päätti olla painostamatta. Ehkä kyse todella oli työstä. Mikaelilla oli ennenkin ollut raskaita jaksoja, jolloin hän tuli kotiin väsyneenä, ärtyneenä ja hiljaisena.
Silti jokin sisäinen ääni kuiskasi, ettei kyse ollut pelkästään työasioista.
Samaan aikaan Mikael toimi. Hiljaa, määrätietoisesti ja tarkasti sen suunnitelman mukaan, jonka Helena Korhonen oli hänelle laatinut.
Äiti oli saanut poikansa vakuuttumaan siitä, että vaimo ennemmin tai myöhemmin hakisi eroa ja veisi puolet asunnosta. Helenan mielestä kaikki naiset tekivät niin. Ensin he esittivät rakastavaa puolisoa, sitten nappasivat mukaansa kaiken, mitä vuosien aikana oli hankittu.
— Mikael, sinun täytyy suojata itsesi, — äiti takoi hänen päähänsä. — Siirrä asunto minun nimiini. Se on vain väliaikainen ratkaisu. Kun tilanne rauhoittuu, palautan sen sinulle. Mutta sillä välin olet turvassa.
— Entä jos Anna saa tietää? — Mikael epäröi.
— Mistä hän sen saisi tietää? Et kerro hänelle. Hoidat kaiken hiljaisesti. Ja jos joskus on pakko selittää, voit sanoa, että se tehtiin omaisuuden suojelemiseksi.
Mikael horjui pitkään, mutta äidin vaikutusvalta vei voiton. Helena Korhonen tiesi täsmälleen, mihin kohtaan painaa. Hän muistutti poikaansa siitä, kuinka tämä oli aina luottanut häneen, kuinka hän oli tehnyt koko elämänsä työtä poikansa hyväksi ja kuinka kukaan muu kuin äiti ei vilpittömästi tahtonut hänen parastaan.
Lokakuun alussa Mikael laati lahjoitusasiakirjat. Asunnon siirtämiseen olisi tarvittu myös toisen omistajan, siis Annan, suostumus. Mies kuitenkin löysi keinon kiertää vaatimuksen. Helenan tuttavapiiriin kuului henkilö, joka osasi auttaa paperiasioissa ja saada ne näyttämään muodollisesti asianmukaisilta. Mikael väärensi vaimonsa allekirjoituksen, ja asiakirjat vietiin rekisteröitäviksi.
Asunto oli nyt Helena Korhosen omaisuutta.
Seuraava vaihe oli säästöjen tyhjentäminen. Annalla oli oma erillinen tili, johon Mikaelilla ei ollut pääsyä. Sen lisäksi pariskunnalla oli yhteinen tili, jonne he olivat keränneet rahaa suurempia hankintoja varten. Sinne oli kertynyt huomattava summa — monen vuoden säästämisen tulos.
Mikael nosti kaiken. Hän teki sen yhtenä ainoana päivänä, Annan ollessa töissä. Hän käveli pankkiin, hoiti asian kylmästi ja otti rahat käteisenä mukaansa.
Sen jälkeen hän antoi koko summan siskolleen, Marialle.
Maria asui toisessa kaupungissa ja oli aina haaveillut omasta yrityksestä. Välillä hän suunnitteli kauneushoitolaa, välillä kukkakauppaa, joskus taas jotakin aivan muuta. Haaveiden muoto vaihtui, mutta yksi asia pysyi samana: rahaa niiden toteuttamiseen ei koskaan ollut.
— Maria, ota tämä, — Mikael sanoi ojentaessaan siskolleen rahakuoren. — Laita yrityksesi käyntiin. Mutta älä puhu tästä kenellekään. Erityisesti et Annalle.
— Mistä sinä tällaiset rahat sait? — Maria ihmetteli.
— Säästin, — Mikael vastasi nopeasti. — Ne ovat minun omia säästöjäni. Haluan auttaa sinua.
Maria ei esittänyt enempää kysymyksiä. Raha oli rahaa. Hän otti kirjekuoren vastaan, sujautti sen laukkuunsa ja lähti iloisin mielin matkaan.