sanoin luuriin. Pöydän ympärillä kaikki vaikenivat.
– Anna tässä. Niin, tiedän että on ilta. Kuuntele: valmistele huomisaamuksi ilmoitus kaikkien voimassa olevien sopimusten päättämisestä Briz Median kanssa. Kaikki sopimukset. Graafinen suunnittelu, sosiaalinen media, kausikampanjat, aivan kaikki. Perusteeksi merkitään epätyydyttävä viestinnän laatu. Kyllä, kaikki viisi toimipistettä. Kyllä, olen täysin varma. Etsimme uuden kumppanin tämän viikon aikana. Kiitos.
Laskin puhelimen takaisin pöydälle ja kohotin katseeni Mikaeliin.
Hän ei vielä käsittänyt. Ei ainakaan kokonaan. Hän tuijotti minua sillä ilmeellä, jolla katsotaan ihmistä, joka on yhtäkkiä alkanut puhua vierasta kieltä.
– Anna, hän sanoi hitaasti. – Mitä sinä oikein teet?
– Mikael, vastasin rauhallisesti. – Konditoria-Plus on minun yritykseni. Makea Juttu on minun ketjuni. Viisi konditoriaa. Kolmekymmentäkaksi työntekijää. Sinun toimistosi on kuuden vuoden ajan elänyt minun tilauksillani. Neljäkymmentäkahdeksan tuhatta euroa vuodessa. Se on melkein puolet koko liikevaihdostasi. Tarkistin asian.
Mikaelin kasvot alkoivat muuttua. Näin sen vaihe vaiheelta. Ensin niille nousi hämmennys. Sitten laskelmoiva katse. Sen jälkeen ymmärrys. Ja lopulta pelko.
– Hetkinen, hän laski lasinsa pöydälle niin äkisti, että viiniä loiskahti pöytäliinalle. – Konditoria-Plus… se olet sinä? Sari on sinun työntekijäsi?
– Kuusi vuotta, sanoin. – Kuusi vuotta olet tehnyt mainontaa minun ketjulleni. Ja seitsemän vuotta olet solvannut minua joka ainoassa tapaamisessa. Tönäissyt minut altaaseen. Nöyryyttänyt minut liikekumppanieni edessä. Minun omassa kodissani.
Korhonen istui paikoillaan hievahtamatta. Nieminen puolestaan katsoi Mikaelia ilmeellä, jonka tunnistin heti. Sillä tavalla ihminen katsoo hyönteistä, joka on ryöminyt lautaselle.
– Anna, odota nyt vähän, Mikael nousi seisomaan. Hänen kätensä vapisivat. Ensimmäistä kertaa kaikkina näinä vuosina minä näin hänen käsiensä tärisevän. – Tämä on kuitenkin liiketoimintaa. Ei sotketa asioita keskenään. Me olemme Jukan kanssa ystäviä. Minä en tiennyt. Enhän minä voinut tietää!
– Et tiennyt, että Konditoria-Plus kuuluu minulle, nyökkäsin. – Mutta sen sinä tiesit oikein hyvin, että minä olen ihminen. Sillä ei vain ollut sinulle mitään merkitystä.
Laura istui paikallaan liikkumatta. Katse painettuna alas. Niin kuin aina.
Jukka katsoi minua. Hän ei keskeyttänyt. Ei yrittänyt rauhoitella. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen hän ei pysäyttänyt minua.
– Anna, Mikael otti askeleen minua kohti, – puhutaan tästä. Ei täällä. Kahden kesken. Minä…
– Ei, sanoin. – Sinä olet seitsemän vuoden ajan nöyryyttänyt minua kaikkien nähden. Nyt minä vastaan sinulle kaikkien nähden. Sopimukset päättyvät. Se on minun päätökseni.
Istuin takaisin tuolilleni. Otin pienen marjatartaletin ja haukkasin siitä palan. Kreemi oli juuri sellainen kuin pitikin: kevyt vaniljan vivahde ja vadelman kirpeys. Olin tyytyväinen itseeni.
Mikael seisoi keskellä minun olohuonettani, viinitahra pöytäliinalla ja kasvoillaan ilme, jota en ollut koskaan ennen hänellä nähnyt. Sitten hän kääntyi ja lähti. Laura nousi hänen peräänsä. Ulko-ovi paukahti kiinni.
Pöytään laskeutui hiljaisuus. Join vesilasini loppuun.
Korhonen rykäisi.
– Anna, hän sanoi varovasti, – täytyy myöntää, että teidän franchising-mallinne on todella kiinnostava.
Hymyilin. Se oli illan ensimmäinen aito hymyni.
Myöhemmin, kun vieraat olivat lähteneet, me jäimme Jukan kanssa siivoamaan pöytää. Hän oli pitkään vaiti. Lopulta hän sanoi:
– Ymmärräthän sinä, että hän alkaa nyt soitella minulle joka päivä?
– Ymmärrän.
– Ja mitä minun pitäisi hänelle sanoa?
– Totuus. Että hän tuli minun kotiini ja käyttäytyi törkeästi emäntää kohtaan.
Jukka laski lautasen tiskialtaaseen ja jäi katsomaan minua.
– Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet jo kauan sitten.
En sanonut mitään. Koska niin olisi pitänyt tehdä. Mutta hän ei ollut tehnyt. Ja sekin kuului tähän tarinaan.
Kaksi kuukautta kului. Mikael menetti minun sopimukseni. Neljäkymmentäkahdeksan tuhatta euroa vuodessa on iso aukko. Hän joutui irtisanomaan kolme työntekijää ja muuttamaan pienempään toimistoon. Jukka kertoi sen minulle; hän kävi Mikaelin luona edelleen kerran kahdessa viikossa.
Kuulemma Mikael kertoo nyt kaikille, että minä olen kostonhimoinen ja käytin tilannetta hyväkseni. Että sekoitin henkilökohtaiset asiat ja liiketoiminnan. Että oikea yrittäjä ei toimisi sillä tavalla.
Ehkä niin. Tai ehkä oikea yrittäjä ei työnnä omaa asiakastaan uima-altaaseen.
Minä löysin uuden toimiston. He tekevät työnsä vähintään yhtä hyvin. Ja ovat kohteliaita. Outoa, eikö? Kävi ilmi, että mainoksia voi tehdä myös solvaamatta asiakasta.
Jukka tapaa Mikaelia yksin. En kiellä sitä. Mikael on hänen ystävänsä. Mutta meidän pöytäämme Mikael ei ole sen illan jälkeen istunut. Ja minä olen rauhallinen. Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen oikeasti rauhallinen.
Vain yksi kysymys jää silti vaivaamaan.
Meninkö liian pitkälle, kun peruin sopimukset hänen kumppaniensa kuullen? Vai kerjäsikö hän sen itse kaikkien niiden vuosien, kuudenkymmenen tapaamisen, “lihava idiootti” -huutelun ja uima-altaan jälkeen? Mitä sinä olisit tehnyt?