– Älä nyt viitsi, Mikael jatkoi. – Kaikkihan käyvät uimassa. Vai pelkäätkö, että allas menee tukkoon?
Jostain kuului pidäteltyä naurua. Kaksi, ehkä kolme ihmistä hihitti. Muut olivat yhtäkkiä hyvin kiinnostuneita laseistaan, lautasistaan tai taivaasta, aivan kuin eivät olisi kuulleet mitään.
Minä en sanonut sanaakaan. Käänsin katseeni takaisin Mariaan ja yritin jatkaa keskustelua siitä, mihin se oli jäänyt. Ajattelin, että tämä menisi ohi, kuten aina ennenkin. Hän heittäisi ilkeytensä, minä nielisin sen, ilta päättyisi ja me lähtisimme kotiin.
Mutta Mikael ei siirtynyt pois. Hän jäi seisomaan aurinkotuolini taakse. En nähnyt häntä, mutta tunsin hänen varjonsa ihollani.
Sitten hän korotti ääntään niin, ettei kukaan voinut teeskennellä enää kuuroa.
– Senkin lihava typerys! Mene nyt sinne veteen!
Ja hän työnsi minua.
Kahdella kädellä suoraan selkään. Kovaa. Olin juuri noussut tuolilta mennäkseni kauemmas hänestä, ja seisoin altaan reunalla.
Seuraavaksi oli vain vesi.
Koko kehoon iskeytyvä kylmä läimähdys, kloorin kirvely nenässä, raskas kangas ympärilläni. Tunika kastui hetkessä ja alkoi vetää minua alaspäin. Pääsin pinnalle, haukoin henkeä ja tarrauduin altaan reunaan. Korvissani humisi. Näin Mikaelin yläpuolellani. Hän nauroi ja levitteli käsiään, aivan kuin koko juttu olisi ollut harmiton pila.
Kahdeksantoista ihmistä tuijotti.
Joku nauroi yhä. Joku toinen oli hiljaa. Jukka juoksi grillin luota minua kohti. Laura seisoi paikoillaan kalpeana kuin kalkittu seinä.
Nousin altaasta itse. En tarttunut kenenkään käteen. Märkä tunika liimautui vartalooni, hiukset roikkuivat otsalla ja vesi valui pitkin kasvoja. Puhelin oli ollut tunikan taskussa. Nyt se oli kuollut. Kahdeksansadan euron laite märkänä riepuna.
Otin lähimmältä aurinkotuolilta pyyhkeen, kietaisin sen ympärilleni ja pyyhin kasvoni. Käteni eivät vapisseet. Se yllätti minut itseänikin.
Katsoin Mikaelia.
– Mikael, sanoin tasaisella äänellä. – Sinä työnsit minut juuri altaaseen vastoin tahtoani. Rikoit puhelimeni. Se maksoi kahdeksansataa euroa. Odotan, että siirrät summan minulle huomiseen mennessä.
Hänen naurunsa katkesi hetkeksi. Vain puoleksi sekunniksi. Sitten hymy palasi kasvoille, leveänä ja teennäisenä.
– Anna, älä nyt viitsi. Sehän oli vitsi. Osta uusi.
– Rahat huomiseen mennessä, toistin. – Muuten teen rikosilmoituksen. Tämä ei ollut vitsi, Mikael. Tämä oli väkivaltaa.
Pihalle laskeutui hiljaisuus. Tuntui kuin musiikkikin olisi vaimentunut.
Jukka seisoi vieressäni. Hänkin oli märkä; hän oli hypännyt perääni auttaakseen, mutta olin ehtinyt jo nousta itse.
– Lähdetään, Jukka sanoi.
Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen hän ei lisännyt perään, ettei Mikael tarkoittanut pahaa.
Autossa istuin pyyhkeen päällä. Vettä tippui istuimelle, tunika kylmeni ihoa vasten. Olin märkä, raivoissani ja silti oudon tyyni. Viha ei polttanut. Se oli kirkasta ja kylmää, kuin pakkasaamu.
Mikael ei lähettänyt rahoja. Ei seuraavana päivänä. Ei kolmen päivän päästä. Ei viikon kuluttua. Sen sijaan hän kirjoitti Jukalle viestin: “Sano omallesi, ettei järjestä kohtausta. Vitsi on vitsi. Ja voisi olla kiitollinen siitä, että ylipäätään siedän häntä meidän tapaamisissamme.”
Jukka näytti viestin minulle mitään sanomatta.
Luin sen. Ja silloin jokin sisälläni loksahti lopullisesti uuteen asentoon. Ei särkynyt, ei hajonnut. Vaan liikahti, kuin vipu, joka viimein napsahtaa oikealle kohdalle.
Viikkoa myöhemmin järjestimme kotona illallisen. Se ei ollut pelkkä ystävien kokoontuminen, vaan osittain myös työilta. Olin kutsunut kaksi mahdollista franchising-kumppania. Jukka toi paikalle muutamia omia kollegoitaan. Mikael puolestaan tunki mukaan itse. Hän soitti Jukalle ja ilmoitti: “Kuulin, että teillä on porukkaa tulossa. Me tullaan Lauran kanssa.” Jukka kysyi minulta, mitä tehdään. Vastasin, että tulkoon.
Pitkän pöydän ääressä istui kaksitoista ihmistä. Meidän olohuoneessamme, siinä samassa, jonka olin siivonnut ja järjestänyt viimeistä yksityiskohtaa myöten. Olin tehnyt ruokaa kaksi päivää. En siksi, että olisin halunnut tehdä vaikutuksen Mikaeliin. Vaan siksi, että vieraiden joukossa olivat Korhonen ja Nieminen, oululaisen kahvilaketjun omistajat, jotka harkitsivat minun franchising-malliani. Illallinen oli tärkeä. Oikeasti tärkeä.
Mikael saapui tuttuun näyttävään paitaansa pukeutuneena, mukanaan noin kahdenkymmenen euron viinipullo ja Laura. Hän halasi Jukkaa, nyökkäsi minulle ja istahti pöytään. Ensimmäisen tunnin hän käyttäytyi aivan kunnolla. Vitsaili kevyesti, kertoi Turkin-matkastaan ja kehui ruokaa. Ehdin jopa ajatella, että ehkä allaskohtaus oli opettanut hänelle jotakin.
Ei ollut.
Jälkiruoan kohdalla olin kantanut pöytään marjakreemillä täytettyjä tartaletteja, nekin omin käsin tehtyjä. Mikael nojautui tuolissaan taaksepäin, punaviinilasi kädessään. Hänen katseensa oli liukas ja tyytyväinen.
– Anna ei muuten ole meillä pelkästään erinomainen kokki, hän sanoi ja kääntyi Korhosen puoleen. – Hän on myös erinomainen syömään. Jukka, kerro nyt, paljonko hän pystyy vetämään yhdellä istumalla?
Korhonen kohotti kulmiaan. Nieminen laski haarukkansa lautaselle.
Minä istuin pöydän toisessa päässä. Edessäni oli tartaletti, jonka marjakreemin olin keittänyt itse aamulla. Neljä tuntia keittiössä. Kaksi päivää valmisteluja. Mahdolliset yhteistyökumppanit. Minun kotini. Minun pöytäni. Minun ruokani.
Ja tämä ihminen teki sen taas.
Sisälläni tuli äkkiä hyvin hiljaista. Se ei ollut enää vihaa. Se oli hiljaisuus, joka syntyy juuri ennen päätöstä.
Nousin rauhallisesti tuoliltani. Otin käteeni uuden puhelimeni, sen jonka olin joutunut ostamaan hukutetun tilalle omilla rahoillani, koska Mikael ei ollut koskaan maksanut euroakaan.
Valitsin Sarin numeron ja odotin, kunnes puhelu yhdistyi.
– Sari.