Illaksi oli varattu koko tila: pitkä pöytä, valkoiset liinat, taustalla elävä musiikki. Laura istui uudessa mekossaan hiljaisena, kuten tavallista. Mikael taas oli kaiken keskipiste. Päivettynyt iho, hohtavat hampaat, päällä kolmensadan euron paita. Hän halasi jokaisen tulijan, läimäytti miehiä selkään ja suuteli naisten käsiä. Viehättävä mies, jos ei tuntenut häntä liian hyvin.
Nostin kakkulaatikon erilliselle pikkupöydälle ja avasin kannen. Kakku välähti esiin kuin näyttelyesine. Karamellisäikeet kimalsivat lamppujen valossa, ja muutama vieras tuli heti lähemmäs ottamaan kuvia.
– Kuka tämän on tehnyt? kysyi nainen viininpunaisessa mekossa.
– Minä, vastasin.
– Oletteko te kondiittori?
– Olen.
Silloin Mikael ilmestyi viereen. Hän vilkaisi kakkua ja sitten minua.
– Anna, hän sanoi, – täytyy myöntää, että kakku tekee vaikutuksen. Tosin ehkä sinun kannattaisi käyttää vähän vähemmän kermaa itseesi, vai mitä?
Hän nauroi omalle vitsilleen ja kääntyi muiden puoleen.
– Meidän Anna pitää makeasta. Senhän huomaa, eikö?
Sitten hän taputti minua olkapäälle.
Seisoin siinä nelikiloisen kakun vieressä, jonka tekemiseen olin käyttänyt kuusi tuntia, ja kaksikymmentä ihmistä katsoi minuun. Joku käänsi katseensa pois. Joku väänsi kasvoilleen vaivautuneen hymyn. Laura tuijotti omaa lasiaan kuin siinä olisi ollut jotain erityisen kiinnostavaa.
Sisälläni tapahtui pieni, terävä napsahdus. Se ei ollut raivoa. Ennemmin kuin lukko olisi mennyt kiinni.
– Mikael, sanoin rauhallisesti, – tämä kakku maksaa 120 euroa. Tein sitä kuusi tuntia. Sinä juuri loukkasit emäntää, joka toi sinulle käsintehdyn lahjan. Siksi minä otan sen takaisin.
Suljin laatikon kannen.
Hiljaisuus oli niin tiheä, että jostain keittiön puolelta kuului veden tippuminen.
– Oletko tosissasi? Mikael räpäytti silmiään.
– Täysin.
Tartuin laatikkoon. Neljä kiloa. Käteni eivät tärisseet. Käännyin ja lähdin kohti ulko-ovea.
Jukka sai minut kiinni parkkipaikalla.
– Anna, odota nyt.
– Odotan autossa.
– Ei hän sitä niin tarkoittanut. Hän vain…
– Jukka, keskeytin ja laskin laatikon auton konepellille. – Hän on ”vain” tehnyt tätä seitsemän vuotta. Joka ikisellä tapaamisella. Kaikkien kuullen. Minä en enää jaksa esittää, että se olisi normaalia. Mennään.
Me lähdimme. Seuraavana aamuna vein kakun omaan konditoriooni. Se myytiin tunnissa.
Jukka oli koko kotimatkan vaiti. Kotona hän sanoi lopulta:
– Mikael loukkaantui.
– Niin minäkin, vastasin.
Sinä iltana istuin yksin keittiössä. Ulkona oli hiljaista. Join teetä ja ajattelin, ettei 120 euroa lopulta ollut mikään valtava summa. Eivätkä ne kuusi tuntiakaan olleet maailmanloppu. Mutta se, että kaksikymmentä ihmistä oli nähnyt minun ottavan lahjani takaisin, oli uutta. En tiennyt, olinko tehnyt oikein. Silti selkäni pysyi suorana. Se tuntui jo joltain.
Kahden viikon kuluttua Mikael soitti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kutsui meidät allasjuhliin. ”Tällä kertaa sitten ilman kakkuja”, hän vitsaili.
En halunnut mennä. En oikeasti. Sanoin Jukalle suoraan, etten lähde. Hän nyökkäsi. Kaksi päivää myöhemmin hän kuitenkin palasi asiaan.
– Anna, siellä ovat Antti ja Maria. Ja Niko myös. Emme ole nähneet heitä ikuisuuksiin. En pyydä sinua sopimaan Mikaelin kanssa. Tule vain mukaan. Minun takiani.
Hänen takiaan. Kahdeksan vuotta hänen takiaan. Jokainen juhla, jokainen yhteinen viikonloppu, jokainen typerä illanvietto. Laskin mielessäni, että seitsemän vuoden aikana olin tavannut Mikaelin noin kuusikymmentä kertaa. Kahdeksasta kymmeneen kertaa vuodessa. Eikä ollut ollut yhtäkään tapaamista ilman huomautusta painostani, syömisistäni, vartalostani tai vaatteistani.
Kuusikymmentä kohtaamista. Kuusikymmentä nöyryytystä. Ja joka kerta olin joko hymyillyt, vaiennut tai poistunut toiseen huoneeseen. Jukka oli jälkeenpäin sanonut saman tutun lauseen: ”Ei hän pahalla.”
Minä lähdin silti.
Mikaelilla oli talo kaupungin ulkopuolella. Iso tontti, uima-allas ja grillialue. Kaikki oli kaunista ja kallista. Hän piti siitä, että sai esitellä saavutuksiaan: katsokaa nyt, mihin olen päässyt. Valkoisia aurinkotuoleja, altaan valaistus, kaiuttimista kuuluva musiikki. Vieraita oli kahdeksantoista. Puolet tunsin, puolet olivat vieraita.
Puin päälleni peittävämmän uimapuvun ja sen päälle tunikan. Koko 52, kyllä, olen isokokoinen. Tiedän sen. Tiedän sen joka aamu, kun nousen, pukeudun, menen töihin, johdan viittä konditoriaa ja maksan palkat kolmekymmentäkahdelle työntekijälle. Painoni on minun painoni. Se ei kuulu hänelle.
Ensimmäinen tunti meni yllättävän hyvin. Mikael hääräsi grillin ja uusien vieraiden parissa. Minä istuin aurinkotuolissa, join limonadia ja juttelin Marian kanssa. Mariasta pidin. Hänkin oli isokokoinen, ja hänkin joutui kestämään Mikaelin vitsejä, tosin harvemmin, koska he näkivät vain pari kertaa vuodessa.
Sitten Mikael tuli luoksemme. Lasi kädessä, hymy kasvoilla. Päivettynyt, hyväkuntoinen, täynnä itsevarmuutta. Hän pysähtyi viereeni.
– Anna, mikset mene altaaseen? Vesi on lämmintä.
– En halua, vastasin.
Mikael ei näyttänyt aikovan tyytyä siihen.