– Anna, älä ota tuota lautasta. Siinä salaatissa on majoneesia, eikä se tee sinulle hyvää, Mikael tokaisi vilkaisemattakaan minuun. Hän käänteli samalla lihaa grillissä ja nauroi päälle.
Pöydän ympärillä istui kaksitoista ihmistä. Olimme kotimme kesäterassilla. Aamusta saakka olin valmistanut grillivartaita, hionut marinadin juuri sellaiseksi kuin halusin. Olin etsinyt sitä reseptiä kolme vuotta. Ja se salaattikin oli muuten minun tekemäni.
Sellainen Mikael oli ollut seitsemän vuotta.
Jo ensimmäisellä tapaamisella, kun Jukka toi hänet meille tutustumaan, Mikael mittaili minut päästä varpaisiin, vihelsi hiljaa ja virnisti:
– No Jukka, sinähän tykkäätkin näköjään rehevistä naisista.
Silloin minä hymyilin. Ajattelin, että kyse oli vitsistä. Tökeröstä, kyllä, mutta kuitenkin vain vitsistä.
Olin väärässä.
Jukan kanssa menimme naimisiin kahdeksan vuotta sitten. Minä olin neljäkymmentä, hän kolmekymmentäkahdeksan. Kummallakin oli takanaan yksi avioliitto. Jukka työskenteli insinöörinä suunnittelutoimistossa, ja minä olin siihen mennessä avannut jo toisen “Makea juttu” -kahvilani. Se oli minun oma konditoriaketjuni. Rakensin sen tyhjästä, ilman lainoja ja ilman isän rahaa. Kolmen vuoden ajan laitoin jokaisen tienaamani euron takaisin yritykseen. Häidemme aikaan toimipisteitä oli kaksi. Nyt niitä on viisi.
Mikael oli Jukan ystävä ensimmäiseltä luokalta asti. He olivat kasvaneet yhdessä, käyneet varusmiespalveluksen samaan aikaan ja lähtivät joka lokakuu kalareissulle, kuten aina ennenkin. Jukalle Mikael ei ollut vain ystävä, vaan melkein veli. Minä ymmärsin sen. Juuri siksi nielin niin paljon.
Mikael pyöritti mainostoimistoa nimeltä Briz Media. Logoja, pakkauksia, verkkonäkyvyyttä, kampanjoita. Rehellisesti sanottuna hän hoiti työnsä hyvin. Häneltä puuttui vain yksi tieto.
Kuusi vuotta aiemmin tarvitsin kumppanin koko ketjun uudistamiseen: uusi visuaalinen ilme, pakkaukset, ruokalistat, kyltit. Esihenkilöni Sari etsi kolme toimistoa vertailuun. Yksi niistä oli Briz Media. He tarjosivat parhaat ehdot, sekä hinnan että aikataulun puolesta. Sopimus tehtiin yritykseni nimissä, Oy Konditoria-Plussan kautta. Yhteyshenkilöksi kirjattiin Sari.
Niinpä Mikael teki töitä minun yritykselleni kuuden vuoden ajan tietämättä, että hänen parhaan ystävänsä vaimo maksoi hänen laskunsa.
Vuotuinen budjettini hänen toimistolleen oli 48 000 euroa. Ruokalistojen ulkoasut, kausikampanjat, uusien kahviloiden ilmeet, sosiaalisen median ylläpito. Joka kuukausi tililtä lähti neljä tuhatta euroa, täsmällisesti kuin kellokoneisto.
Jukka tiesi. Olin pyytänyt häntä olemaan kertomatta Mikaelille. En halunnut sotkea ystävyyttä ja liiketoimintaa keskenään. Jukka piti suunsa kiinni.
Mikael taas jatkoi naljailuaan.
Sinä iltana terassilla kannoin pöytään viimeisen tarjoiluastian, uunissa paahdetut kasvikset, ja istuuduin Jukan viereen. Mikael oli jo kaatamassa viiniä laseihin. Hänen vaimonsa Laura istui vastapäätä ja tuijotti omaa lautastaan. Niin hän teki aina, kun Mikael aloitti.
– Anna, voisit sinä edes kesäksi vähän laihtua, Mikael sanoi ojentaessaan minulle lasia. – Käytätkö sinä uimapukua ollenkaan vai piiloudutko rantahuivin alle?
Pöydän ympärille laskeutui hiljaisuus. Joku rykäisi. Jukka laski kätensä polvelleni. Se oli tuttu ele. Sen merkitys oli aina sama: “Kestä vielä. Ei hän pahaa tarkoita.”
Otin viinilasin käteeni ja katsoin Mikaelia suoraan.
– Tiedätkö muuten, että teidän toimistonne ei ole vieläkään saanut toimistotilan lainaa maksettua pois? sanoin rauhallisesti, aivan kuin olisin maininnut säästä.
Tiesin asian, koska Sari oli kerran ohimennen kertonut heidän myöhästyneen aineistojen kanssa. Selityksenä olivat olleet vuokraan ja toimitiloihin liittyvät ongelmat.
Mikaelin hymy nytkähti. Vain sekunniksi. Sitten hän purskahti nauruun.
– Mistä sinä minun toimistostani tiedät? hän pyöritteli lasia kädessään. – Jukkako kertoi? No johan nyt, veli hyvä.
Jukka ei sanonut mitään.
Join viinini loppuun. Mikael vaihtoi puheenaihetta. Jalkapalloa, lomamatkoja, uusi auto. Hänen tavallinen pakettinsa. Minä ajattelin, että olkoon. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta. Kyllä minä senkin illan kestäisin.
Kun vieraat myöhemmin olivat lähteneet, pesin astioita keittiössä. Jukka tuli taakseni ja kietoi käsivartensa ympärilleni.
– Anna hänelle anteeksi. Hän nyt vain on tuollainen.
– Minä tiedän kyllä, millainen hän on, vastasin. – Mutta “hän nyt vain on tuollainen” ei ole mikään anteeksipyyntö.
Jukka suuteli minua takaraivolle ja meni nukkumaan. Minä jäin seisomaan tiskialtaan ääreen. Kuuma vesi valui käsilleni, mutta en tuntenut lämpöä. Tunsin vain väsymyksen. Seitsemän vuotta samoja vitsejä. Seitsemän vuotta Jukan samanlaisia selityksiä. Seitsemän vuotta sitä, että muut vaikenivat pöydässä.
Kuukautta myöhemmin Mikael soitti ja kutsui meidät syntymäpäivilleen. Hän täytti neljäkymmentäkaksi.
Leivoin kakun. Ehkä se oli typerää. Mutta minä olen kondiittori. Tein kolmikerroksisen kakun, suklaakuorrutteella ja karamellikoristeilla. Siihen meni kuusi tuntia. Marenki erikseen, täyte erikseen, koristeet erikseen. Kakku painoi lähes neljä kiloa.
Jukka kantoi laatikon autolle varovasti kuin sylivauvan.
– Se on upea, hän sanoi. – Mikael menee sanattomaksi.
Mikael menikin. Mutta ei sillä tavalla kuin olimme kuvitelleet.
Vieraita oli kaksikymmentä, ja juhlat pidettiin ravintolassa, jonka Mikael oli valinnut.