sanoin puhelimeen. Ruokapöydän ympärille laskeutui välittömästi hiljaisuus. – Anna täällä. Niin, tiedän että on ilta. Kuuntele, valmistele huomisaamuksi ilmoitus kaikkien voimassa olevien sopimusten irtisanomisesta Briz Median kanssa. Kaikki sopimukset. Graafinen suunnittelu, somekanavat, kausikampanjat. Ihan kaikki. Perusteeksi riittämätön viestinnän laatu. Kyllä, kaikki viisi toimipistettä. Kyllä, olen varma. Etsimme uuden tekijän tämän viikon aikana. Kiitos.
Laskin puhelimen pöydälle ja käänsin katseeni Mikaeliin.
Hän ei käsittänyt. Ei vielä. Hän tuijotti minua sillä tavalla kuin katsotaan ihmistä, joka on yhtäkkiä alkanut puhua kieltä, jota kukaan muu ei ymmärrä.
– Anna, hän sanoi hitaasti. – Mitä sinä oikein teet?
– Mikael, vastasin tyynesti. – Konditoria-Plus on minun yritykseni. Makea juttu on minun ketjuni. Viisi konditoriaa. Kolmekymmentäkaksi työntekijää. Sinun toimistosi on elänyt kuusi vuotta minun tilauksillani. Neljäkymmentäkahdeksan tuhatta euroa vuodessa. Se on melkein puolet koko liikevaihdostasi. Tarkistin asian.
Mikaelin kasvot alkoivat muuttua, ja näin jokaisen vaiheen. Ensin tuli hämmentynyt ilme. Sitten laskelmoiva katse. Sen jälkeen ymmärrys. Ja viimeiseksi pelko.
– Odota nyt, hän sanoi ja laski lasinsa liian kovakouraisesti pöydälle. Viini läikähti liinalle. – Konditoria-Plus olet sinä? Sari on sinun työntekijäsi?
– Kuusi vuotta, sanoin. – Kuusi vuotta olet tehnyt mainontaa minun ketjulleni. Ja seitsemän vuotta olet loukannut minua joka ainoalla tapaamisella. Tönäisit minut altaaseen. Nöyryytit minut omien liikekumppaneideni edessä. Minun kodissani.
Korhonen istui liikkumatta paikallaan. Virtanen puolestaan katsoi Mikaelia ilmeellä, jonka tunnistin heti. Sillä tavalla katsotaan hyönteistä, joka on ryöminyt lautaselle.
– Anna, no odota nyt edes, Mikael nousi seisomaan. Hänen kätensä tärisivät. Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden vuosien aikana näin hänen sormiensa vapisevan. – Tämä on bisnestä. Ei sotketa asioita. Jukka ja minä olemme ystäviä. En minä tiennyt. Enhän minä voinut tietää!
– Et tiennyt, että Konditoria-Plus kuuluu minulle, nyökkäsin. – Mutta sen sinä tiesit aivan hyvin, että minä olen ihminen. Sillä ei vain ollut sinulle mitään merkitystä.
Laura istui yhä paikoillaan. Katse alhaalla. Niin kuin aina.
Jukka katsoi minua. Hän ei pysäyttänyt. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen hän ei yrittänyt estää minua.
– Anna, Mikael otti askeleen minua kohti. – Puhutaan tästä. Ei tässä. Kahden kesken. Minä…
– Ei, sanoin. – Sinä olet nöyryyttänyt minua seitsemän vuotta muiden nähden. Nyt minä vastaan sinulle muiden kuullen. Sopimukset päätetään. Se on minun päätökseni.
Istahdin takaisin tuolilleni. Otin tarjottimelta pienen marjatartaletin ja haukkasin siitä palan. Kerma oli täydellistä: aavistus vaniljaa, vadelman kevyt hapokkuus. Olin tyytyväinen itseeni.
Mikael seisoi keskellä olohuonettani, viinitahra pöytäliinalla hänen edessään ja kasvoillaan ilme, jota en ollut nähnyt hänellä koskaan aikaisemmin. Sitten hän kääntyi ja lähti. Laura seurasi perässä. Ulko-ovi pamahti kiinni.
Pöytään jäi hiljaisuus. Join vesilasini loppuun.
Korhonen rykäisi.
– Anna, hän sanoi, – täytyy kyllä todeta, että tuo teidän franchising-mallinne on oikeasti kiinnostava.
Hymyilin. Se oli illan ensimmäinen aito hymyni.
Myöhemmin, kun vieraat olivat lähteneet, keräsimme Jukan kanssa astioita pöydästä. Hän oli pitkään vaiti. Lopulta hän sanoi:
– Ymmärrät kai, että hän soittaa minulle tästä lähtien joka päivä?
– Ymmärrän.
– Ja mitä minun pitäisi hänelle sanoa?
– Totuus. Että hän tuli minun kotiini ja käyttäytyi törkeästi talon emäntää kohtaan.
Jukka laski lautasen tiskialtaaseen. Sitten hän katsoi minuun.
– Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet jo kauan sitten.
En vastannut mitään. Koska kyllä. Niin olisi pitänyt. Mutta hän ei tehnyt sitä. Ja sekin kuuluu tähän tarinaan.
Kaksi kuukautta kului. Mikael menetti minun sopimukseni. Neljäkymmentäkahdeksan tuhatta euroa vuodessa on iso lovi. Hän joutui vähentämään kolme työntekijää ja muuttamaan pienempään toimistoon. Kuulin sen Jukalta, joka kävi edelleen hänen luonaan joka toinen viikko.
Mikael kuulemma kertoo kaikille, että olen kostonhimoinen ja käytin tilannetta hyväkseni. Että sekoitin henkilökohtaiset asiat ja työn. Että oikea yrittäjä ei toimisi niin.
Ehkä hän on oikeassa.
Tai ehkä oikea yrittäjä ei työnnä omaa asiakastaan uima-altaaseen.
Minä löysin toisen toimiston. He tekevät työnsä vähintään yhtä hyvin. Ja mikä kummallisinta, he ovat kohteliaita. Ilmeisesti mainontaa voi hoitaa myös ilman, että samalla loukkaa maksavaa asiakasta.
Jukka käy Mikaelin luona yksin. En kiellä sitä. Mikael on hänen ystävänsä. Mutta meidän pöytäämme hän ei ole sen illan jälkeen enää istunut. Ja minä olen rauhallinen. Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen oikeasti rauhallinen.
Vain yksi kysymys ei jätä minua rauhaan.
Meninkö liian pitkälle, kun katkaisin sopimukset hänen kumppaniensa kuullen? Vai aiheuttiko hän sen itse kaikilla niillä vuosilla, niillä kymmenillä tapaamisilla, sillä ”lihava typerys” -haukkumisella ja sillä altaaseen tönäisyllä?
Miten te olisitte minun sijassani toimineet?