– Älä nyt viitsi! Kaikkihan täällä uivat. Vai pelkäätkö, ettei altaaseen mahdu enää ketään, jos sinä tulet mukaan?
Joku tirskahti. Ehkä kaksi, ehkä kolme ihmistä. Loput teeskentelivät, etteivät olleet kuulleet mitään.
En vastannut. Käännyin takaisin Heidin puoleen ja jatkoin juttua, aivan kuin Mikael olisi jo mennyt menojaan. Ajattelin, että se menisi ohi. Niin kuin aina ennenkin. Hän heittäisi ilkeän huomautuksen, minä nielisin sen, ilta päättyisi lopulta, ja me lähtisimme kotiin.
Mutta Mikael ei poistunut. Hän jäi seisomaan aurinkotuolini taakse. Tunsin hänen varjonsa ihollani.
Sitten hän korotti ääntään niin, että varmasti jokainen pihalla kuuli.
– Senkin lihava ääliö! Mene nyt sinne veteen!
Ja samassa hän työnsi minua. Molemmilla käsillä selästä. Kovaa. Olin juuri noussut tuolilta päästäkseni kauemmas hänestä, ja seisoin altaan reunalla.
Sitten tuli vesi. Isku tuntui koko kehossa. Kloori poltti nenässä. Tunika kastui silmänräpäyksessä ja alkoi vetää painollaan alaspäin. Pääsin pintaan, haparoin altaan reunaa ja tarrauduin siihen. Korvissa humisi. Näin Mikaelin ylhäällä. Hän nauroi, levitteli käsiään ja hoki ilmeellään, että sehän oli vain vitsi.
Kahdeksantoista ihmistä katsoi. Osa nauroi. Osa vaikeni. Jukka juoksi minua kohti grilliltä. Laura seisoi paikallaan, kalpeana kuin kalkittu seinä.
Nousin altaasta omin voimin. En ottanut apua vastaan. Märkä tunika liimautui vartalooni, hiukset tarttuivat otsaan. Tunikan taskussa ollut puhelin oli pimeä. Kahdeksansadan euron laite makasi kuolleena märässä kankaassa.
Otin lähimmältä aurinkotuolilta pyyhkeen, kiedoin sen ympärilleni ja pyyhin kasvoni. Käteni eivät tärisseet. Se hämmästytti minua itseänikin.
– Mikael, sanoin. Ääneni oli yllättävän tasainen. – Sinä työnsit minut juuri altaaseen ilman lupaani. Rikoit puhelimeni. Se maksoi kahdeksansataa euroa. Odotan, että siirrät rahat huomiseen mennessä.
Hänen naurunsa katkesi. Vain puoleksi sekunniksi. Sitten hymy venyi takaisin kasvoille.
– Anna, älä nyt. Sehän oli läppä. Osta uusi.
– Rahat huomiseen mennessä, toistin. – Muuten teen asiasta rikosilmoituksen. Tämä ei ole vitsi, Mikael. Tämä on fyysistä väkivaltaa.
Hiljaisuus laskeutui pihalle. Jopa musiikki tuntui vaimenneen.
Jukka seisoi vieressäni. Hänkin oli märkä, sillä hän oli hypännyt altaaseen auttaakseen minua, mutta olin ehtinyt jo nousta itse.
– Lähdetään, Jukka sanoi.
Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen hän ei lisännyt: ”Ei hän tarkoittanut sitä.”
Autossa istuin pyyhkeen päällä. Vettä tippui istuimelle. Olin läpimärkä, raivoissani ja silti oudon tyyni. Se oli kummallinen yhdistelmä. Viha oli olemassa, mutta se ei ollut kuumaa. Se oli kylmää ja kirkasta, kuin pakkasaamu.
Mikael ei siirtänyt rahoja. Ei seuraavana päivänä, ei kolmen päivän kuluttua eikä viikon päästä. Sen sijaan hän lähetti Jukalle viestin: ”Sano omallesi, ettei vedä tuollaista kohtausta. Vitsi on vitsi. Ja saisi olla kiitollinen, että minä ylipäätään siedän häntä meidän tapaamisissa.”
Jukka näytti viestin minulle sanaakaan sanomatta. Luin sen. Ja silloin jokin sisälläni loksahti lopullisesti toiseen asentoon. Se ei murtunut. Ei, se siirtyi. Kuin vipu, joka oli vihdoin napsahtanut oikealle paikalleen.
Viikkoa myöhemmin järjestimme kotona illallisen. Se oli puoliksi ystäväilta, puoliksi työasia. Olin kutsunut kaksi mahdollista franchising-kumppania, ja Jukka oli pyytänyt mukaan omia kollegoitaan. Mikael kutsui itse itsensä. Hän soitti Jukalle ja sanoi: ”Kuulin, että teillä on kokoontuminen. Tulen Lauran kanssa.” Jukka kysyi minulta. Vastasin, että tulkoot.
Pitkän pöydän ääressä istui kaksitoista ihmistä. Meidän olohuoneessamme, juuri siinä samassa. Olin valmistanut ruokaa kaksi päivää. En siksi, että olisin halunnut tehdä vaikutuksen Mikaeliin. Vaan siksi, että vieraiden joukossa olivat Korhonen ja Virtanen, vaasalaisen kahvilaketjun omistajat, jotka harkitsivat minun konseptiani. Se illallinen oli tärkeä. Oikeasti tärkeä.
Mikael saapui tavallisessa näyttävässä paidassaan, mukanaan kahdenkympin viinipullo ja Laura. Hän halasi Jukkaa, nyökkäsi minulle ja istuutui pöytään. Ensimmäisen tunnin ajan hän käyttäytyi normaalisti. Vitsaili, kertoi Turkin-matkastaan ja kehui ruokaa. Hetken ehdin jopa ajatella, että ehkä allasepisodi oli opettanut hänelle jotakin.
Ei ollut.
Jälkiruoan kohdalla, kun olin kantanut pöytään marjakreemillä täytettyjä tartaletteja, nekin alusta asti itse tehtyjä, Mikael nojautui tuolissaan taaksepäin. Punaviinilasi oli hänen kädessään. Katseessa oli öljyinen kiilto.
– Anna muuten ei pelkästään laita loistavaa ruokaa, vaan syökin sitä oikein ansiokkaasti, hän sanoi kääntyen Korhosen puoleen. – Jukka, kerro nyt, paljonko hän pystyy vetämään kerralla?
Korhonen kohotti kulmiaan. Virtanen laski haarukkansa lautaselle.
Istuin pöydän toisessa päässä. Edessäni oli tartaletti. Marjakreemi, jonka olin keittänyt sinä aamuna itse. Neljä tuntia keittiössä. Kaksi päivää valmisteluja. Mahdolliset franchising-kumppanit. Minun kotini. Minun pöytäni. Minun ruokani.
Ja tämä ihminen. Taas.
Sisälläni tuli aivan hiljaista. Se ei ollut enää vihaa. Se oli hiljaisuus. Sellainen, joka saapuu sekuntia ennen päätöstä.
Nousin rauhallisesti. Otin puhelimeni, uuden, sen jonka olin ostanut hukutetun tilalle. Kahdeksansataa euroa omasta taskustani, koska Mikael ei ollut koskaan maksanut mitään.
Valitsin numeron ja odotin, kunnes puhelu yhdistyi.
– Sari.