Mikael oli vuokrannut paikan koko illaksi. Pitkä pöytä, valkoiset liinat, elävää musiikkia. Laura istui uudessa mekossaan hiljaisena, kuten aina. Mikael taas oli kaiken keskipiste. Päivettynyt, valkohampainen, yllään noin kolmensadan euron paita. Hän halasi jokaista saapujaa, läimäytti miehiä selkään ja suuteli naisten käsiä. Hurmaava mies, jos häntä ei tuntenut liian hyvin.
Laskin kakkulaatikon erilliselle pöydälle ja nostin kannen auki. Kakku loisti valossa. Karamellisäikeet välkehtivät lamppujen alla. Muutama vieras tuli lähemmäs ja alkoi ottaa kuvia.
– Kuka tämän on tehnyt? kysyi viininpunaiseen mekkoon pukeutunut nainen.
– Minä, vastasin.
– Oletko kondiittori?
– Olen.
Mikael ilmestyi viereen. Hän katsoi ensin kakkua ja sitten minua.
– Anna, hän sanoi, – onhan tuo kakku tietysti vaikuttava. Mutta olisit voinut käyttää vähän vähemmän kermaa itseesi, vai mitä?
Hän nauroi omalle jutulleen ja kääntyi vieraiden puoleen.
– Meidän Anna pitää makeasta. Sen huomaa, eikö?
Sitten hän taputti minua olkapäälle.
Seisoin nelikiloisen kakun vieressä, jonka tekemiseen olin käyttänyt kuusi tuntia, ja kaksikymmentä ihmistä tuijotti minua. Joku käänsi katseensa pois. Joku hymyili väkinäisesti. Laura tutki lasiaan niin kuin siinä olisi ollut jotain erityisen kiinnostavaa.
Sisälläni naksahti jokin. Se ei ollut edes vihaa. Se oli täsmällisempi tunne, kuin lukko olisi loksahtanut kiinni.
– Mikael, sanoin rauhallisesti, – tämä kakku maksaa 120 euroa. Käytin sen tekemiseen kuusi tuntia. Sinä juuri loukkasit emäntää, joka toi sinulle käsintehdyn lahjan. Siksi minä vien sen takaisin.
Ja painoin kannen kiinni.
Hiljaisuus oli niin tiheä, että jostain keittiön puolelta kuuluva veden tippuminen erottui selvästi.
– Oletko tosissasi? Mikael räpäytti silmiään.
– Täysin.
Nostin laatikon syliini. Neljä kiloa. Käteni eivät vapisseet. Käännyin ja lähdin ulos.
Jukka sai minut kiinni parkkipaikalla.
– Anna, odota nyt.
– Odotan autossa.
– Ei hän tarkoittanut sitä niin. Hän vain…
– Jukka, sanoin ja laskin laatikon auton konepellille. – Hän on “vain” tehnyt tätä jo seitsemän vuotta. Joka tapaamisessa. Kaikkien kuullen. Minä en enää aio esittää, että se on normaalia. Mennään.
Me lähdimme. Aamulla vein kakun leipomolle. Se myytiin tunnissa.
Jukka oli koko kotimatkan hiljaa. Kotona hän sanoi:
– Hän loukkaantui.
– Niin minäkin, vastasin.
Sinä iltana istuin keittiössä yksin. Ulkona oli hiljaista. Join teetä ja ajattelin, ettei 120 euroa oikeastaan ollut raha eikä kuusi tuntia mikään aika. Mutta se, että kaksikymmentä ihmistä oli nähnyt minun ottavan lahjani takaisin, oli jotain uutta. En tiennyt, olinko tehnyt oikein. Silti selkäni pysyi suorana. Se merkitsi jo jotakin.
Kaksi viikkoa myöhemmin Mikael soitti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kutsui meidät allasjuhliin.
– Tällä kertaa sitten ilman kakkuja, hän vitsaili.
Minä en halunnut mennä. En oikeasti. Sanoin Jukalle, etten lähtisi. Hän nyökkäsi. Kaksi päivää myöhemmin hän kuitenkin palasi asiaan.
– Anna, siellä ovat Antti ja Heidi. Ja Janne myös. Emme ole nähneet heitä aikoihin. En pyydä sinua sopimaan Mikaelin kanssa. Tule vain minun kanssani. Minun takiani.
Hänen takiaan. Kahdeksan vuotta “hänen takiaan”. Jokainen juhla, jokainen yhteinen viikonloppu, jokainen typerä illanvietto. Olin laskenut: seitsemän vuoden aikana olimme tavanneet Mikaelin noin kuusikymmentä kertaa. Kahdeksan tai kymmenen kertaa vuodessa. Eikä yksikään niistä kerroista ollut mennyt ilman huomautusta painostani, syömisistäni, vartalostani tai vaatteistani.
Kuusikymmentä tapaamista. Kuusikymmentä nöyryytystä. Ja joka kerta minä olin hymyillyt, ollut hiljaa tai siirtynyt toiseen huoneeseen. Jukka taas oli sanonut jälkeenpäin: “Ei hän pahalla.”
Minä lähdin mukaan.
Mikaelilla oli talo kaupungin ulkopuolella. Piha, uima-allas, grillialue. Kaikki oli kaunista ja kallista. Hän piti siitä, että sai näyttää muille, mihin oli yltänyt. Valkoisia aurinkotuoleja, altaan valaistus, musiikkia kaiuttimista. Vieraita oli kahdeksantoista. Puolet tunsin, puolet olivat minulle vieraita.
Puin päälleni umpinaisen uimapuvun ja sen päälle tunikan. Koko 52, kyllä, olen isokokoinen. Tiedän sen. Tiedän sen joka päivä, kun nousen, pukeudun, lähden töihin, johdan viittä konditoriaa ja maksan palkan kolmekymmentäkahdelle työntekijälle. Painoni on minun painoni. Se ei kuulu hänelle.
Ensimmäinen tunti sujui yllättävän rauhallisesti. Mikael hääräsi grillin ja uusien vieraiden parissa. Minä istuin aurinkotuolilla, join limonadia ja juttelin Heidin kanssa. Pidin Heidistä. Hänkin oli pyöreä, ja hänkin joutui kestämään Mikaelin vitsejä, tosin harvemmin, koska he näkivät vain pari kertaa vuodessa.
Sitten Mikael tuli luoksemme. Lasi kädessä, hymy kasvoillaan. Ruskettunut ja hyväkuntoinen. Hän pysähtyi viereeni.
– Anna, mikset mene altaaseen? Vesi on lämmintä.
– En halua, vastasin.
Mikael virnisti ja ehti jo aloittaa vastalauseensa.