– Anna, älä ehkä ota tuota lautasta. Siinä salaatissa on majoneesia, eikä se taida olla sinulle hyväksi, Mikael tokaisi katsettaan nostamatta grillin äärestä. Sitten hän nauroi omalle huomautukselleen.
Pöydän ympärillä istui kaksitoista ihmistä. Olimme kotimme kesäverannalla. Tarjolla oli vartaita, joita olin valmistanut aamusta asti, ja marinadi oli tehty reseptillä, jota olin hionut kolme vuotta. Ja se salaattikin, josta hän puhui, oli muuten minun tekemäni.
Seitsemän vuotta hän oli jatkanut samaan tapaan. Heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, kun Jukka toi hänet meille tutustumaan. Mikael mittaili minut silloin päästä varpaisiin, vihelsi hiljaa ja virnisti: ”No Jukka, sinähän näköjään pidät rehevistä naisista.” Minä hymyilin silloin. Ajattelin, että kyse oli vitsistä. Tökeröstä, kyllä, mutta silti vitsistä.
Olin väärässä.
Jukan kanssa menimme naimisiin kahdeksan vuotta sitten. Minä olin neljäkymmentä, hän kolmekymmentäkahdeksan. Kummallekin se oli toinen avioliitto. Jukka työskenteli insinöörinä suunnittelutoimistossa, ja minä olin siihen mennessä avannut jo toisen toimipisteen yritykselleni, Makealle jutulle. Se oli minun konditoriaketjuni. Rakennettu tyhjästä, ilman lainoja ja ilman isän rahoja. Kolmen vuoden ajan laitoin jokaisen ansaitun euron takaisin yritykseen. Häidemme aikaan toimipisteitä oli kaksi. Nyt niitä on viisi.
Mikael oli ollut Jukan ystävä ensimmäiseltä luokalta asti. He olivat kasvaneet yhdessä, käyneet armeijan samaan aikaan ja lähteneet joka lokakuu kalastamaan. Jukalle Mikael oli melkein kuin veli. Minä ymmärsin sen. Siksi minä kestin.
Mikael pyöritti mainostoimistoa nimeltä Briz Media. Logoja, pakkauksia, verkkonäkyvyyttä, kampanjoita. Rehellisyyden nimissä hän hoiti hommansa varsin hyvin. Yhtä asiaa hän ei kuitenkaan tiennyt. Kuusi vuotta aikaisemmin olin tarvinnut kumppanin koko ketjun uudistamiseen: uuden ilmeen, pakkaukset, ruokalistat ja kyltit. Työntekijäni Sari etsi kolme toimistoa vertailuun. Yksi niistä oli Briz Media. He tarjosivat parhaan hinnan ja aikataulun, joten allekirjoitin sopimuksen yritykseni, Konditori Plus Oy:n, kautta. Yhteyshenkilöksi merkittiin Sari. Niin Mikael oli tehnyt töitä minun yritykselleni kuusi vuotta tietämättä lainkaan, että hänen parhaan ystävänsä vaimo maksoi hänen laskunsa.
Vuodessa summa oli noin 48 000 euroa. Se oli budjettini hänen toimistoaan varten. Menusuunnittelua, sesonkikampanjoita, uusien toimipisteiden visuaalista ilmettä ja sosiaalisen median ylläpitoa. Joka kuukausi noin 4 000 euroa, täsmällisesti kuin kello.
Jukka tiesi kaiken. Olin pyytänyt häntä olemaan kertomatta Mikaelille. En halunnut sekoittaa ystävyyttä ja bisnestä keskenään. Jukka piti suunsa kiinni.
Mikael sen sijaan jatkoi naljailuaan.
Sinä iltana verannalla kannoin pöytään viimeisen tarjoiluastian, uunissa paahdetut kasvikset, ja istuuduin Jukan viereen. Mikael kaatoi jo viiniä laseihin. Hänen vaimonsa Laura istui vastapäätä ja tuijotti omaa lautastaan. Hän teki aina niin, kun hänen miehensä pääsi vauhtiin.
– Anna, voisit sinä edes kesäksi vähän laihtua, Mikael sanoi ojentaessaan minulle lasin. – Käytätkö sinä muuten uimapukua ollenkaan, vai piiloudutko rantahuivin alle?
Pöydän ympärille laskeutui hiljaisuus. Joku rykäisi vaivautuneesti. Jukka laski kätensä polvelleni. Se oli tuttu ele. Sen viesti oli aina sama: ”Kestä vielä. Ei hän pahalla tarkoita.”
Otin viinilasin käteeni ja katsoin Mikaelia suoraan.
– Mikael, tiesitkö muuten, ettei toimistosi ole vieläkään saanut maksettua pois toimistotilan lainaa? sanoin rauhallisesti, aivan kuin olisin todennut säätilan. Tiesin asian, koska Sari oli kerran maininnut siitä ohimennen. He olivat myöhästyneet luonnosten toimituksesta ja selittäneet viivettä vuokra- ja tilajärjestelyihin liittyvillä ongelmilla.
Hänen hymynsä horjahti. Vain sekunniksi. Sitten hän nauroi.
– Mistä sinä minun toimistostani tiedät? hän kysyi ja pyöritteli lasia kädessään. – Kertoiko Jukka? No mutta, veli hyvä, sinähän yllätät.
Jukka ei sanonut mitään.
Join viinini loppuun. Mikael vaihtoi aihetta: jalkapalloa, lomia, uutta autoa. Tavallinen paketti. Minä ajattelin vain, että olkoon. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta. Kyllä minä siitäkin selviäisin.
Kun vieraat myöhemmin lähtivät, jäin pesemään astioita. Jukka tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni.
– Anna hänelle anteeksi. Hän nyt vain on tuollainen.
– Minä tiedän kyllä, millainen hän on, vastasin. – Mutta ”hän nyt vain on tuollainen” ei ole mikään anteeksipyyntö.
Jukka suuteli minua takaraivoon ja meni nukkumaan. Minä jäin seisomaan altaan ääreen. Kuuma vesi valui käsilleni, mutta en tuntenut lämpöä. Tunsin vain väsymyksen. Seitsemän vuotta samoja vitsejä. Seitsemän vuotta Jukan samoja selityksiä. Seitsemän vuotta sitä, että pöydän ympärillä kaikki vaikenivat.
Kuukautta myöhemmin Mikael soitti. Hän kutsui meidät syntymäpäivilleen. Hän täytti neljäkymmentäkaksi.
Leivoin kakun. Ehkä se oli typerää, mutta minä olen kondiittori. Tein kolmikerroksisen kakun, jossa oli suklaakuorrutus ja karamellikoristeet. Siihen meni kuusi tuntia. Marenki erikseen, täytteet erikseen, koristeet erikseen. Valmis kakku painoi melkein neljä kiloa.
Jukka kantoi laatikon autolle varovasti, aivan kuin olisi pitänyt sylissään lasta.
– Se on upea, hän sanoi. – Mikael menee sanattomaksi.
Mikael menikin sanattomaksi. Mutta ei sillä tavalla kuin olimme kuvitelleet.
Vieraita oli kaksikymmentä. Juhlapaikaksi oli valittu ravintola, ja kaikki viittasi siihen, että Mikael aikoi tehdä illasta näyttävän.