jatkoin luuriin. Pöydän ympäriltä katosivat äänet.
– Tässä Maria. Niin, tiedän että on ilta. Kuuntele: laadi heti huomiseksi aamuksi ilmoitukset kaikkien voimassa olevien sopimusten irtisanomisesta Briisi Median kanssa. Kaikkien. Graafinen suunnittelu, some, kausikampanjat, koko paketti. Perusteeksi riittämätön viestinnän laatu. Kyllä, kaikki viisi toimipistettä. Kyllä, olen täysin varma. Uuden kumppanin etsimme tämän viikon aikana. Kiitos.
Laskin puhelimen pöydälle ja käänsin katseeni Anttiin.
Hän ei vielä käsittänyt. Ei aivan. Hän tuijotti minua samalla ilmeellä kuin ihminen, joka on juuri kuullut tutun ihmisen puhuvan äkkiä kieltä, jota hän ei ymmärrä.
– Maria, hän sanoi hitaasti. – Mitä sinä oikein teet?
– Antti, vastasin rauhallisesti. – Kondiittori-Plus on minun yritykseni. Makea Juttu on minun ketjuni. Viisi konditoriaa. Kolmekymmentäkaksi työntekijää. Sinun toimistosi on kuuden vuoden ajan elänyt minun tilauksillani. Neljäkymmentäkahdeksan tuhatta euroa vuodessa. Lähes puolet liikevaihdostasi. Tarkistin asian.
Antin kasvot muuttuivat silmieni edessä. Näin sen vaihe vaiheelta. Ensin pelkkä hämmennys. Sitten nopea laskelmointi. Sen jälkeen oivallus. Ja viimeisenä pelko.
– Odota nyt, hän sanoi ja laski lasinsa alas niin hätäisesti, että viini läikähti pöytäliinalle. – Kondiittori-Plus… oletko se sinä? Onko Johanna sinun projektipäällikkösi?
– Kuusi vuotta, sanoin. – Kuusi vuotta olet tehnyt mainontaa minun ketjulleni. Ja seitsemän vuotta olet loukannut minua joka kerta, kun olemme tavanneet. Työnsit minut altaaseen. Nöyryytit minua minun liikekumppaneideni edessä. Minun omassa kodissani.
Korhonen istui täysin liikkumatta. Nieminen puolestaan katsoi Anttia ilmeellä, jonka tunnistin heti. Niin katsotaan hyönteistä, joka on ryöminyt lautaselle.
– Maria, odota nyt vähän, Antti nousi seisomaan. Hänen kätensä vapisivat. Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden vuosien aikana näin hänen sormiensa tärisevän. – Tämä on bisnestä. Ei sotketa asioita. Minä ja Mikael olemme ystäviä. En minä tiennyt. Enhän minä voinut tietää!
– Et tiennyt, että Kondiittori-Plus kuuluu minulle, nyökkäsin. – Mutta sen sinä tiesit oikein hyvin, että minä olen ihminen. Sillä ei vain ollut sinulle mitään merkitystä.
Laura istui paikallaan kuin patsas. Katse alaspäin. Kuten aina.
Mikael katsoi minua. Hän ei keskeyttänyt. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen hän ei yrittänyt pysäyttää minua.
– Maria, Antti otti askeleen minua kohti. – Puhutaan tästä. Ei tässä. Kahden kesken. Minä…
– Ei, sanoin. – Sinä olet nöyryyttänyt minua seitsemän vuotta kaikkien nähden. Nyt minä vastaan sinulle kaikkien kuullen. Sopimukset päättyvät. Se on minun päätökseni.
Istuin takaisin tuolilleni, otin yhden tartaletin ja puraisin. Marjainen kreemi oli täydellistä: vaniljan pehmeä sävy ja vadelman pieni kirpeys. Olin tyytyväinen itseeni.
Antti seisoi keskellä olohuonettani, viinitahra pöytäliinalla edessään ja kasvoillaan ilme, jota en ollut hänessä koskaan aiemmin nähnyt. Sitten hän kääntyi ja lähti. Laura seurasi perässä. Ulko-ovi pamautettiin kiinni.
Pöytään laskeutui hiljaisuus. Join vesilasini loppuun.
Korhonen rykäisi.
– Maria, hän sanoi varovasti, – teidän franchising-mallinne on muuten oikeasti hyvin kiinnostava.
Hymyilin. Se oli illan ensimmäinen aito hymyni.
Myöhemmin vieraat lähtivät yksi toisensa jälkeen. Mikael ja minä keräsimme astioita pöydästä. Hän oli pitkään vaiti. Lopulta hän sanoi:
– Ymmärrätkö, että hän soittaa minulle tästä lähtien joka päivä?
– Ymmärrän.
– Ja mitä minun pitäisi hänelle sanoa?
– Totuus. Että hän tuli minun kotiini ja käyttäytyi törkeästi talon emäntää kohtaan.
Mikael laski lautasen tiskialtaaseen ja katsoi minua.
– Minun olisi pitänyt pysäyttää hänet jo kauan sitten.
En vastannut mitään. Koska kyllä. Hänen olisi pitänyt. Mutta hän ei pysäyttänyt. Ja sekin kuuluu tähän tarinaan.
Kului kaksi kuukautta. Antti menetti sopimukseni. Neljäkymmentäkahdeksan tuhatta euroa vuodessa on iso aukko. Hän joutui irtisanomaan kolme työntekijää ja muuttamaan pienempään toimistoon. Mikael kertoi sen minulle; hän kävi Antin luona yhä kahden viikon välein.
Kuulemma Antti kertoo kaikille, että minä olen kostonhimoinen ja käytin tilannetta hyväkseni. Että sotkin henkilökohtaiset asiat liiketoimintaan. Että oikea yrittäjä ei toimisi niin.
Ehkä hän on omasta mielestään oikeassa. Tai ehkä oikea yrittäjä ei työnnä asiakastaan uima-altaaseen.
Minä löysin uuden toimiston. He tekevät työnsä vähintään yhtä hyvin. Ja ovat kohteliaita. Outoa, eikö? Kävi ilmi, että mainontaa voi tehdä myös loukkaamatta asiakasta.
Mikael tapaa Anttia edelleen yksin. En kiellä sitä. Antti on hänen ystävänsä. Mutta meidän pöytäämme Antti ei ole sen jälkeen istunut. Ja minä olen rauhallinen. Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ihan oikeasti rauhallinen.
Vain yksi kysymys jää silti pyörimään mieleeni.
Meninkö liian pitkälle, kun irtisanoin sopimukset hänen kumppaneidensa kuullen? Vai ajoiko hän itse itsensä siihen pisteeseen kaikkien näiden vuosien aikana – kuudenkymmenen tapaamisen, ”lihavan typeryksen” ja sen altaaseen työntämisen jälkeen? Mitä te olisitte tehneet minun asemassani?