– Älä nyt viitsi, Antti jatkoi. – Kaikki muutkin ovat uimassa. Vai pelkäätkö, että allas menee tukkoon?
Jostain kuului tirskahdus. Ehkä kahden, ehkä kolmen ihmisen. Muut teeskentelivät, etteivät olleet kuulleet mitään.
En sanonut hänelle mitään. Käännyin takaisin Saaran puoleen ja yritin jatkaa keskustelua siitä, mihin se oli jäänyt. Ajattelin, että tämäkin menisi ohi. Niin kuin aina ennenkin. Hän heittäisi ilkeytensä, minä olisin hiljaa, ilta loppuisi ja me lähtisimme kotiin.
Mutta Antti ei poistunut. Hän jäi seisomaan aurinkotuolini taakse. Tunsin hänen varjonsa niskassani.
Sitten hän korotti äänensä niin kovaksi, ettei kukaan voinut olla kuulematta.
– Senkin lihava ääliö! Mene nyt jo sinne veteen!
Ja samassa hän työnsi minua. Molemmilla käsillään, suoraan selkään. Kovaa. Olin altaan reunalla, sillä olin juuri noussut tuolilta päästäkseni hänestä kauemmas.
Seuraavaksi oli vain vesi. Isku koko vartaloon. Kloori poltti nenässä. Tunika kastui silmänräpäyksessä ja alkoi vetää minua alaspäin. Pääsin pinnalle, hapuilin reunaa ja tarrauduin siihen kiinni. Korvissa humisi. Näin Antin yläpuolellani: hän seisoi altaan reunalla, nauroi ja levitteli käsiään kuin olisi ollut täysin viaton.
”Minähän vain vitsailin.”
Kahdeksantoista ihmistä katsoi. Joku nauroi. Joku oli hiljaa. Mikael juoksi minua kohti grillin luota. Laura seisoi kalpeana kuin kalkittu seinä.
Nousin altaasta omin voimin. En antanut kenenkään auttaa. Märkä tunika liimautui ihoon. Hiukset tarttuivat otsaan. Tunikani taskussa ollut puhelin oli sammunut lopullisesti. Kahdeksansadan euron laite roikkui nyt märkänä rättinä mukana.
Nappasin lähimmältä aurinkotuolilta pyyhkeen, kiedoin sen ympärilleni ja pyyhin kasvoni. Käteni eivät vapisseet. Se yllätti minut itseänikin.
– Antti, sanoin tasaisella äänellä. – Sinä työnsit minut juuri altaaseen vastoin tahtoani. Rikoit puhelimeni. Se maksoi kahdeksansataa euroa. Odotan korvausta huomiseen mennessä.
Hänen naurunsa katkesi. Vain puoleksi sekunniksi. Sitten hän venytti suunsa taas hymyyn.
– Maria, älä nyt. Sehän oli vitsi. Osta uusi.
– Huomiseen mennessä, toistin. – Muuten teen rikosilmoituksen. Tämä ei ollut mikään vitsi, Antti. Tämä oli fyysistä väkivaltaa.
Tuli hiljaista. Jopa musiikki tuntui vaimenevan.
Mikael seisoi vieressäni. Hänkin oli märkä; hän oli hypännyt auttamaan minua, mutta olin ehtinyt jo kivuta ylös.
– Lähdetään, Mikael sanoi.
Ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen hän ei lisännyt: ”Ei hän tarkoittanut sitä.”
Autossa istuin pyyhkeen päällä. Vettä tippui istuimelle. Olin litimärkä, raivoissani ja silti tyyni. Outo yhdistelmä. Viha ei ollut kuumaa. Se oli kylmää ja kirkasta, kuin talviaamu.
Antti ei maksanut mitään. Ei seuraavana päivänä, ei kolmen päivän päästä eikä viikon kuluttuakaan. Sen sijaan hän lähetti Mikaelille viestin:
”Sano omallesi, ettei ala hysteeriseksi. Vitsi on vitsi. Ja hän voisi olla kiitollinen siitä, että minä ylipäätään siedän häntä meidän tapaamisissamme.”
Mikael näytti viestin minulle sanomatta sanaakaan. Luin sen. Ja silloin jokin sisälläni asettui lopullisesti uuteen asentoon. Se ei murtunut. Ei. Se vain liikahti paikoilleen, kuin vipu, joka viimein napsahtaa oikeaan kohtaan.
Viikkoa myöhemmin järjestimme illallisen kotonamme. Se oli puoliksi yksityinen, puoliksi liikeasia. Minä olin kutsunut kaksi mahdollista franchising-kumppania. Mikael toi mukanaan omia kollegoitaan. Antti puolestaan kutsui itse itsensä. Hän soitti Mikaelille ja ilmoitti: ”Kuulin, että teillä on porukkaa koolla. Tulen Lauran kanssa.” Mikael kysyi minulta, mitä tehdään. Sanoin, että tulkoon.
Pitkän pöydän ääressä istui kaksitoista ihmistä. Meidän olohuoneessamme, siinä samassa. Olin valmistanut ruokaa kaksi päivää. En siksi, että olisin tahtonut tehdä vaikutuksen Anttiin. Vaan siksi, että vieraiden joukossa olivat Korhonen ja Nieminen, lahtelaisen kahvilaketjun omistajat, jotka harkitsivat vakavasti minun franchising-malliani. Illallinen oli tärkeä. Aidosti tärkeä.
Antti saapui tavaramerkikseen muodostuneessa paidassaan, parinkympin viinipullo kainalossa ja Laura mukanaan. Hän halasi Mikaelia, nyökkäsi minulle ja istui pöytään. Ensimmäisen tunnin ajan hän käyttäytyi normaalisti. Vitsaili, kertoi Turkin-matkastaan ja kehui ruokaa. Ehdin jopa ajatella, että ehkä allasepisodi oli opettanut hänelle jotakin.
Ei ollut.
Jälkiruoan kohdalla, kun olin nostanut pöytään marjakreemillä täytetyt tartaletit, nekin omin käsin tehdyt, Antti nojautui taaksepäin tuolissaan. Punaviinilasi oli hänen kädessään. Katse oli liukas.
– Mariahan ei muuten vain laita erinomaista ruokaa, vaan myös syö sitä erinomaisesti, hän sanoi ja kääntyi Korhosen puoleen. – Mikael, kerro nyt, paljonko hän pystyy vetämään yhdellä istumalla?
Korhosen kulmakarva kohosi. Nieminen laski haarukkansa lautasen reunalle.
Minä istuin pöydän toisessa päässä. Edessäni oli tartaletti. Marjakreemiä, jonka olin keittänyt itse sinä aamuna. Neljä tuntia keittiössä. Kaksi päivää valmisteluja. Mahdolliset franchising-kumppanit. Minun kotini. Minun pöytäni. Minun ruokani.
Ja tämä ihminen teki sen taas.
Sisälläni tuli aivan hiljaista. Se ei ollut enää vihaa. Se oli hiljaisuutta. Sellaista, joka laskeutuu juuri ennen päätöstä.
Nousin rauhallisesti. Otin puhelimen, uuden, jonka olin ostanut hukutetun tilalle omilla rahoillani, koska Antti ei ollut maksanut senttiäkään.
Valitsin Johannan numeron.
– Johanna, sanoin, kun puhelu yhdistyi.