Salissa odotti pitkä pöytä, valkoiset liinat ja elävä musiikki. Laura oli pukeutunut uuteen mekkoon ja oli yhtä hiljainen kuin aina. Antti taas seisoi kaiken keskellä: ruskettunut, leveästi hymyilevä, valkoiset hampaat välkkyen, yllään noin kolmensadan euron paita. Hän halasi jokaista sisääntulijaa, läimäytti miehiä selkään ja suuteli naisten käsiä. Hurmaava mies — jos häntä ei tuntenut liian hyvin.
Nostin kakkulaatikon erilliselle pienelle pöydälle ja avasin kannen. Kakku näytti hehkuvan. Karamellisäikeet kimalsivat lamppujen valossa, ja muutama vieras tuli heti lähemmäs ottamaan kuvia.
– Kuka tämän on tehnyt? kysyi viininpunaiseen mekkoon pukeutunut nainen.
– Minä, vastasin.
– Oletteko kondiittori?
– Olen.
Silloin Antti ilmestyi viereeni. Hän vilkaisi kakkua ja sitten minua.
– Maria, hän sanoi, – kakku on kyllä vaikuttava, sitä ei voi kiistää. Mutta ehkä sinun kannattaisi käyttää vähemmän kermaa itseesi, vai mitä?
Hän nauroi ja kääntyi muiden puoleen.
– Meidän Maria pitää makeasta. Sen huomaa, eikö?
Sitten hän taputti minua olalle.
Seisoin siinä nelikiloisen kakun vieressä, kakun, jonka tekemiseen olin käyttänyt kuusi tuntia, ja kaksikymmentä ihmistä katsoi minua. Joku käänsi katseensa pois. Joku väänsi kasvoilleen väkinäisen hymyn. Laura tutki omaa lasiaan kuin siinä olisi ollut jotakin äärettömän kiinnostavaa.
Sisälläni naksahti jokin. Se ei ollut vihaa. Ei aivan. Enemmänkin kuin lukon napsahdus.
– Antti, sanoin rauhallisella äänellä, – tämän kakun arvo on sata kaksikymmentä euroa. Tein sitä kuusi tuntia. Sinä juuri loukkasit emäntää, joka toi sinulle käsintehdyn lahjan. Siksi minä vien sen nyt pois.
Suljin kannen.
Hiljaisuus oli niin tiheä, että jostakin keittiön puolelta kantautuva veden tiputuskin erottui.
– Oletko tosissasi? Antti räpäytti silmiään.
– Täysin.
Tartuin laatikkoon. Neljä kiloa. Käteni eivät tärisseet. Käännyin ja lähdin kohti ulko-ovea.
Mikael sai minut kiinni parkkipaikalla.
– Maria, odota.
– Odotan autossa.
– Ei hän tarkoittanut sitä niin. Hän vain…
– Mikael, sanoin ja laskin laatikon auton konepellille. – Hän on ”vain” tehnyt tätä seitsemän vuotta. Jokaisessa tapaamisessa. Muiden kuullen. Minä en enää suostu esittämään, että se olisi normaalia. Lähdetään.
Me ajoimme pois. Seuraavana aamuna vein kakun konditoriaan. Se myytiin tunnissa.
Mikael oli koko kotimatkan hiljaa. Kotona hän sanoi lopulta:
– Hän loukkaantui.
– Niin minäkin, vastasin.
Sinä iltana istuin yksin keittiössä. Ikkunan takana oli hiljaista. Join teetä ja ajattelin, ettei sata kaksikymmentä euroa ollut lopulta raha eikä kuusi tuntia ollut pelkkää aikaa. Mutta se, että kaksikymmentä ihmistä oli nähnyt minun ottavan lahjani takaisin, oli jotakin uutta. En tiennyt, olinko toiminut oikein. Silti selkäni oli suora. Se oli jo paljon.
Kahden viikon kuluttua Antti soitti aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kutsui meidät allasjuhliin.
– Tällä kertaa sitten ilman kakkuja, hän vitsaili.
En halunnut mennä. En oikeasti. Sanoin Mikaelille, etten lähtisi. Hän nyökkäsi. Kahden päivän päästä hän kuitenkin palasi asiaan.
– Maria, siellä ovat Joonas ja Saara. Ja Niko. Emme ole nähneet heitä ikuisuuksiin. En pyydä sinua sopimaan Antin kanssa. Tule vain mukaan. Minun takiani.
Hänen takiaan. Kahdeksan vuotta ”hänen takiaan”. Jokainen juhlapäivä, jokainen yhteinen viikonloppu, jokainen typerä illanvietto. Olin laskenut sen mielessäni: seitsemän vuoden aikana olimme tavanneet Antin noin kuusikymmentä kertaa. Kahdeksan, joskus kymmenen kertaa vuodessa. Eikä ollut ollut yhtäkään tapaamista, jossa hän ei olisi kommentoinut painoani, syömisiäni, vartaloani tai vaatteitani.
Kuusikymmentä kohtaamista. Kuusikymmentä nöyryytystä. Ja joka kerta minä olin hymyillyt, vaiennut tai poistunut toiseen huoneeseen. Mikael oli jälkeenpäin sanonut: ”Ei hän pahalla.”
Minä lähdin silti.
Antilla oli talo kaupungin ulkopuolella. Tontti, uima-allas, grillausalue. Kaikki oli kaunista ja kalliin näköistä. Hän piti siitä, että sai esitellä saavutuksiaan: katsokaa, tähän minä olen päässyt. Valkoiset aurinkotuolit, altaan valaistus, kaiuttimista soiva musiikki. Vieraita oli kahdeksantoista. Puolet tunsin, puolet olivat minulle vieraita.
Puettuani ylleni peittävämmän uimapuvun vedin sen päälle vielä tunikan. Koko 52, kyllä. Olen isokokoinen. Tiedän sen. Tiedän sen joka aamu noustessani, pukeutuessani, lähtiessäni töihin, johtaessani viittä konditoriaa ja maksaessani palkkaa kolmellekymmenellekahdelle työntekijälle. Minun painoni on minun painoni. Se ei kuulu hänelle.
Ensimmäinen tunti sujui yllättävän rauhallisesti. Antti hääräsi grillin ja uusien tulijoiden parissa. Minä istuin aurinkotuolissa, join limonadia ja juttelin Saaran kanssa. Saarasta pidin. Hänkin oli isokokoinen, ja hänkin joutui kuuntelemaan Antin vitsejä, tosin harvemmin, sillä he näkivät vain pari kertaa vuodessa.
Sitten Antti käveli luoksemme. Lasi kädessään, hymy kasvoillaan. Ruskettunut ja hyväkuntoinen. Hän pysähtyi viereeni.
– Maria, mikset sinä tule altaaseen? Vesi on lämmintä.
– En halua, vastasin.
Antti hymähti, aivan kuin vastaukseni olisi ollut vasta keskustelun alku.