– Maria, älä ota tuota lautasta. Siinä salaatissa on majoneesia, eikä se tee sinulle hyvää, Antti tokaisi vilkaisemattakaan minuun, keskittyneenä grillissä tirisevään lihaan. Sitten hän nauroi.
Pöydän ympärillä istui kaksitoista ihmistä. Olimme kotimme kesäverannalla. Tarjolla oli vartaita, joita olin valmistanut aamusta asti. Marinadi oli reseptillä, jota olin hionut kolme vuotta. Ja se salaattikin oli muuten minun tekemäni.
Seitsemän vuotta samaa. Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Silloin Mikael toi hänet meille tutustumaan, ja Antti mittaili minua katseellaan päästä varpaisiin, vihelsi ja sanoi: ”No Mikael, en tiennytkään, että pidät rehevistä naisista.” Minä hymyilin silloin. Kuvittelin sen olevan vitsi. Tökerö, mutta vitsi.
Olin väärässä.
Mikael ja minä menimme naimisiin kahdeksan vuotta sitten. Minä olin nelikymppinen, hän kolmekymmentäkahdeksan. Kummallekin avioliitto oli toinen. Mikael teki töitä insinöörinä suunnittelutoimistossa, ja minä olin siihen mennessä avannut jo toisen ”Makean jutun” toimipisteen. Oma konditoriaketjuni. Rakensin sen alusta ilman lainoja ja ilman isän rahoja. Kolmen vuoden ajan laitoin jokaisen ansaitun euron takaisin yritykseen. Häiden aikaan paikkoja oli kaksi. Nyt niitä on viisi.
Antti oli Mikaelin ystävä ensimmäiseltä luokalta asti. He olivat kasvaneet yhdessä, käyneet armeijan yhdessä ja lähtivät yhä joka lokakuu kalareissulle. Mikaelille Antti oli melkein veli. Sen minä ymmärsin. Siksi minä kestin.
Antilla on mainostoimisto, Briz Media. Logoja, pakkauksia, verkkomainontaa. Rehellisesti sanottuna hän pyörittää sitä ihan hyvin. Hän ei vain tiennyt yhtä asiaa. Kuusi vuotta aiemmin tarvitsin urakoitsijan koko ketjun uudistamiseen: uuden ilmeen, pakkaukset, ruokalistat ja kyltit. Esihenkilöni Johanna etsi kolme vaihtoehtoa, joista yksi oli Briz Media. He tarjosivat parhaan hinnan ja nopeimman aikataulun. Sopimuksen allekirjoitin yhtiön kautta, Oy Kondiittori-Plusin nimissä. Yhteyshenkilöksi jäi Johanna. Antti oli siis tehnyt töitä minun yritykselleni kuusi vuotta tietämättä, että hänen parhaan ystävänsä vaimo maksoi hänen laskunsa.
Neljäkymmentäkahdeksan tuhatta euroa vuodessa. Sen verran käytin vuosittain hänen toimistoonsa. Ruokalistojen ulkoasu, sesonkikampanjat, uusien pisteiden ilme, sosiaalisen median ylläpito. Joka kuukausi neljä tuhatta euroa, täsmällisesti kuin kellokoneisto.
Mikael tiesi kaiken. Pyysin häntä olemaan kertomatta Antille. En halunnut sotkea ystävyyttä ja liiketoimintaa. Mikael vaikeni.
Ja Antti jatkoi naljailuaan.
Sinä iltana kannoin verannalle viimeisen vadin, uunissa paahdetut kasvikset, ja istuin Mikaelin viereen. Antti oli jo kaatamassa viiniä laseihin. Hänen vaimonsa Laura istui vastapäätä ja tuijotti omaa lautastaan. Niin hän teki aina, kun hänen miehensä aloitti.
– Maria, voisit sinä edes kesäksi yrittää vähän laihtua, Antti sanoi ojentaessaan lasin Lauralle. – Käytätkö sinä uimapukua ollenkaan, vai piiloudutko aina pareon alle?
Pöydän ylle laskeutui hiljaisuus. Joku rykäisi. Mikael laski kätensä polvelleni. Tuttu ele. ”Kestä vielä. Ei hän pahalla.”
Otin viinilasini käteen ja katsoin Anttia suoraan.
– Antti, tiedätkö muuten, ettei sinun toimistosi ole vieläkään saanut kuitattua toimistotilojen lainaa pois? sanoin rauhallisesti, aivan kuin olisin todennut säätilan. Tiesin sen, koska Johanna oli kerran maininnut asiasta. He olivat myöhästyttäneet luonnosten toimitusta ja selittäneet viivettä vuokraongelmilla.
Antin hymy nytkähti. Vain sekunniksi. Sitten hän naurahti.
– Mistä sinä minun toimistostani tiedät? hän pyöritteli lasiaan sormissaan. – Kertoiko Mikael? No johan nyt, veli.
Mikael ei sanonut mitään.
Join viinini loppuun. Antti vaihtoi puheenaihetta: jalkapalloa, lomia, uutta autoa. Sitä tavallista. Minä ajattelin, että olkoon. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta. Kyllä minä selviäisin.
Kun vieraat olivat illalla lähteneet, seisoin keittiössä tiskaamassa. Mikael tuli taakseni ja kietoi kätensä ympärilleni.
– Anna hänelle anteeksi. Hän nyt vain on sellainen.
– Minä tiedän kyllä, millainen hän on, vastasin. – Mutta ”hän nyt vain on sellainen” ei ole mikään anteeksipyyntö.
Mikael suuteli minua takaraivolle ja meni nukkumaan. Minä jäin altaan ääreen. Kuuma vesi valui käsilleni, mutta en tuntenut lämpöä. Tunsin vain väsymyksen. Seitsemän vuotta samoja vitsejä. Seitsemän vuotta Mikaelin samoja selityksiä. Seitsemän vuotta samaa hiljaisuutta ruokapöydässä.
Kuukauden kuluttua Antti soitti. Hän kutsui meidät syntymäpäivilleen. Hän täytti neljäkymmentäkaksi.
Leivoin kakun. Ehkä se oli typerää, mutta minä olen kondiittori. Tein kolmikerroksisen kakun, suklaakuorrutteella ja karamellikoristeilla. Siihen meni kuusi tuntia. Marenki erikseen, täytteet erikseen, koristeet erikseen. Kakku painoi melkein neljä kiloa.
Mikael kantoi laatikon autolle varovasti kuin sylivauvan.
– Se on upea, hän sanoi. – Antti menee sanattomaksi.
Antti menikin. Mutta ei sillä tavalla kuin olimme kuvitelleet.
Juhliin oli kutsuttu kaksikymmentä ihmistä, ja paikka oli ravintola, jonka Antti oli varannut koko illaksi.