— Mistä sinä oikein…
— Sillä ei ole enää merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että minä tiedän nyt paikkani. Ja se paikka ei todellakaan ole teidän perheessänne.
Laura nousi sohvalta ja käveli ikkunan luo. Taivaalla raketit leimusivat yhä, värjäsivät lumen hetkittäin punaiseksi ja kultaiseksi.
— Niin, ja hyvää uutta vuotta muuten. Sinä et tullut edes toivottaneeksi sitä minulle.
Hän katkaisi puhelun ja laski puhelimen pöydälle näyttö alaspäin.
Mikael palasi kotiin toisen tammikuuta aamulla. Hän näytti rypistyneeltä ja väsyneeltä, kasvot olivat harmaat kuin valvomisen jälkeen.
— Äiti on sairaalassa. Nestehukka. Sanna ei suostu puhumaan minulle. Vieraat lähtivät kaikki, osa edes hyvästelemättä, — hän mutisi katse lattiassa. — Se oli hirveää. Varsinainen juhla jälkiseurauksineen.
Laura seisoi ikkunan ääressä kahvikuppi käsissään.
— Ikävä juttu, tietenkin.
Mikael kohotti katseensa.
— Sinustako tämä on normaalia?
— Ja sinustako on normaalia pitää omaa vaimoaan kaksitoista vuotta palvelijana? Olla päästämättä häntä samaan pöytään perheesi kanssa? Antaa hänen käyttää viimeiset rahansa ruokaan ihmisille, jotka halveksivat häntä?
Mikael ei vastannut.
— Tiedätkö, mikä tässä on naurettavinta? Minä olisin voinut antaa anteeksi. Jos olisit edes kerran seissyt minun rinnallani. Jos olisit edes kerran sanonut äidillesi, että olen vaimosi enkä keittiöapulainen. Mutta sinä olit hiljaa. Kaksitoista vuotta.
— En minä tajunnut, että se merkitsi sinulle noin paljon…
— Aivan. Sinä et tajunnut. Etkä sinä oikeastaan ajatellut minua lainkaan.
Laura otti hänen takkinsa naulakosta ja ojensi sen hänelle.
— Lähde. Mene äitisi luo, hän voi huonosti. Minä puolestani mietin, tarvitsenko miestä, joka näkee minussa vain kokin.
Mikael tarttui takkiin. Hän jäi hetkeksi seisomaan siihen, avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta sanat eivät tulleet. Lopulta hän puki päälleen ja lähti.
Laura sulki oven hänen perässään ja nojasi karmiin. Asunnon hiljaisuus tuntui valtavalta, melkein korvia soivalta. Mutta nyt se ei painanut häntä. Se teki tilaa hengittää, kevensi rintaa, aivan kuin hän olisi viimein laskenut maahan taakan, jota oli kantanut liian pitkään.
Ikkunan takana pakkasaamu oli kirkas, tyyni ja puhdas. Uusi vuosi oli vasta alkamassa. Ja tällä kertaa se oli hänen omansa.