Hänessä ei enää värähtänyt mikään. Sisällä oli vain tyhjä, viileä ja kummallisen levollinen tila.
Kun kaikki oli tehty, kello näytti yhtätoista. Laura pudotti pienet pullot roskikseen, solmi pussin tiukasti kiinni ja vei sen ulos jäteastiaan.
Mikael tuli kotiin vasta yhden jälkeen yöllä, humalassa ja horjuen. Hän kaatui sänkyyn kysymättä edes, miten Lauran päivä oli mennyt. Laura asettui hänen viereensä ja nukkui raskaasti, ilman unia.
Joulukuun 31. päivän aamuna Mikaelillä oli kiire jo eteisestä asti.
— No niin, vauhtia nyt. Missä ruoat ovat? Äiti käski tuoda ne lounaaksi, he alkavat kattaa pöytää.
Hän nappasi kassit mukaansa, kantoi ne autoon ja paiskasi takaluukun kiinni. Sitten hän kääntyi vielä huutamaan:
— Minä lähden nyt! Pärjäile sinä täällä jotenkin!
Ei edes uudenvuodentoivotusta.
Laura kohotti kättäänä hänen peräänsä. Auto katosi mutkan taakse.
Hän palasi sisälle, keitti kahvia ja avasi television. Koko päivän hän makasi sohvalla. Asunnossa oli hiljaista, ja rauha tuntui melkein oudolta. Sanna soitti kolme kertaa ja pyysi häntä luokseen, mutta Laura kieltäytyi. Hän halusi olla yksin.
Keskiyöllä hän kilisti kuohuviinilasillaan televisioruudulle, jossa presidentti toivotti Suomelle hyvää uutta vuotta. Sen jälkeen hän istuutui ikkunan ääreen ja katseli ilotulitusta. Valot leimahtelivat kaupungin yllä kirkkaina ja nopeasti katoavina.
Kahdelta yöllä puhelin alkoi täristä.
— MITÄ SINÄ OLET NIIHIN RUOKIIN LAITTANUT?!
Mikael karjui niin kovaa, että Laura siirsi puhelimen kauemmas korvastaan.
— Mitä on tapahtunut?
— TÄÄLLÄ ON TÄYSI HELVETTI! Kaikki istuvat vessassa! Äiti, sisko, vieraat, ihan kaikki! Lapset itkevät, ihmiset oksentavat, kukaan ei pääse minnekään! Siskon mies paskoi housuihinsa suoraan pöydän ääressä! Vieraat lähtivät, juhla meni pilalle! Mitä sinä teit?!
Laura siemaisi lasistaan.
— Tein kaiken aivan niin kuin Helena pyysi. Kotiruokaa, sydämellä. Ehkä teidän elimistönne ei vain enää hyväksy ulkopuolisten ihmisten ruokaa. Sinähän itse sanoit, että teillä on oma piiri.
— Sinäkö… teit sen tahallasi?
Ääni särähti.
— Minähän olen vain kokki, Mikael. Keittiötä varten, muistatko? Yksinkertainen nainen, joka kelpaa kyllä keittiöön. Niin äitisi sanoi meidän häissämme. Kaksitoista vuotta sitten.
Langan päässä tuli hiljaista.