– Mutta mihin ihmeeseen hän tarvitsee niin paljon? Mikael puristi käsiään nyrkkiin. – Mitä hän niillä kaikilla tekee? Hänhän asuu yksin.
– Ehkä jakaa naapureille. Tai myy eteenpäin. Tai ehkä vain kerää kaappeihinsa kuin orava talvivarastoa, Anna sanoi väsyneesti. – Sillä ei oikeastaan ole enää väliä. Olennaista on se, että hän ottaa meiltä salaa ja valehtelee päin naamaa.
Samassa eteisestä kuului avaimen rahinaa lukossa.
Anna ja Mikael katsoivat toisiaan. Helena oli ilmeisesti unohtanut jotakin. Tai sitten hän oli päättänyt tehdä vielä toisen kierroksen.
– Mikael? Anna? Oletteko kotona? anopin pirteä ääni kantautui eteisestä. – Kuljin tästä ihan ohi ja ajattelin, että pistäydynpä katsomaan, mitä teille kuuluu.
Helena astui keittiöön hymyillen, mutta hymy sammui heti, kun hän näki poikansa ja miniänsä kasvot. Kannettava oli yhä auki pöydällä. Ruudulla näkyi pysäytetty kuva: Helena seisomassa avoimen jääkaapin edessä kassit pullollaan.
Hänen katseensa seurasi heidän katseitaan näytölle. Sitten hän näki itsensä.
Kasvot muuttuivat silmänräpäyksessä. Äidillisestä, lempeästä naisesta tuli nurkkaan ajettu pieni peto, joka oli valmis puremaan.
– Mitä tämä on? hän kivahti kimeästi. – Te olette siis vakoilleet minua? Miten te kehtaatte! Kuvata nyt omaa äitiä! Sehän on rikos!
Mikael nousi hitaasti tuoliltaan. Hänen äänensä oli niin jäinen ja vakaa, ettei Anna ollut koskaan kuullut hänen puhuvan sillä tavalla.
– Äiti. Laske kassit alas.
– Mitkä kassit? En minä ole ottanut mitään! Helena huusi. – Tuo on lavastettu! Te olette järjestäneet tämän kaiken päästäksenne minusta eroon! Sinun vaimosi on käärme, hän on aina vihannut minua!
Mikael astui aivan äitinsä eteen.
– Minä näin tallenteen. Näin, miten otit lihat, kalat ja pesuaineet. Miksi? Minähän annan sinulle rahaa. Puuttuuko sinulta jotakin? Sano, niin minä ostan. Mutta miksi sinun täytyy varastaa meiltä? Annalta?
Helena ymmärsi, ettei kiistäminen enää auttaisi. Hän suoristi selkänsä, ja hänen silmiinsä syttyi vihamielinen kiilto.
– Varastaa? hän sihahti. – Miten sinä edes kehtaat käyttää tuollaista sanaa minusta? Minä kasvatin sinut. Minä valvoin öitäsi. Minä annoin sinulle elämäni. Ja nyt sinä kitsastelet minulta jostain lihanpalasta? Kaikki, mitä tässä kodissa on, kuuluu myös minulle! Sinä olet minun poikani. Sinun velvollisuutesi on huolehtia minusta kunnolla. Ja tuo… hän osoitti sormellaan Annaa. – Tuo on vieras ihminen. Tänään vaimo, huomenna ehkä ei mitään. Mutta äiti on aina äiti.
– Tämä on meidän perheemme, äiti, Mikael sanoi hiljaa mutta lujasti. – Minun ja Annan. Tämä on meidän kotimme ja meidän rahamme. Sinulla ei ole oikeutta tulla tänne penkomaan hyllyjä kuin omaa komeroasi.
– Vai sillä tavalla sinä puhut minulle? Helena kiljaisi. – Tossun alla olet! Pelkkä rätti! Hän on kietonut sinut pikkusormensa ympärille ja yllyttänyt sinut omaa äitiäsi vastaan! Tukehtukaa sitten niihin lihoihinne!
Helena pyörähti ympäri ja ryntäsi eteiseen. Ulko-ovi paiskautui kiinni niin rajusti, että rappaus tuntui varisevan seinistä.
Mikael vajosi takaisin tuolille ja peitti kasvonsa käsillään.
– Luoja, mikä häpeä… hän kuiskasi.
Anna meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen hartioidensa ympärille. Hänen kävi Mikaelia sääliksi. Samalla hänen sisällään levisi kuitenkin valtava helpotus. Paise oli vihdoin puhjennut. Ei enää arvailuja, ei mystisesti katoavia juustoja, ei tunnetta siitä, että hän oli menettämässä järkensä.
Seuraavana päivänä Mikael vaihtoi ulko-oven lukot sanaakaan sanomatta. Hän ei soittanut äidilleen viikkoon. Helenakaan ei ottanut yhteyttä. Ilmeisesti hän piti taukoa ja odotti, että poika ryömisi lopulta pyytämään anteeksi.
Mutta Mikael ei ryöminyt.
Kuukauden kuluttua Anna törmäsi sattumalta Helenan naapuriin, Sari-tätiin.
– Voi, Anna kulta, Sari visersi heti. – Helena on nykyään niin antelias! Milloin hän tuo makkaraa, milloin punaista kalaa. Sanoo, että pojalla menee hyvin ja tämä hemmottelee häntä niin, ettei hän edes ehdi syödä kaikkea. Kyllä sinulla on huolehtivainen anoppi!
Anna hymähti kuivasti.
– Niin on, Sari-täti. Erittäin huolehtivainen. Nykyään vain sopivan välimatkan päästä.
Välit Helenaan eivät koskaan palanneet täysin entiselleen. Mikael soitti hänelle juhlapyhinä ja vei joskus ruokaa, mutta osti kaiken itse ja ojensi kassit ovella päästämättä äitiään enää heidän asuntoonsa. Käteistä hän ei antanut lainkaan. Helenan laskut hän maksoi verkossa suoraan, jotta rahat menisivät varmasti siihen, mihin niiden pitikin.
Sukulaisille Helena kertoi tietenkin omaa versiotaan: kuinka noitamainen miniä oli repinyt äidin ja pojan erilleen. Anna ei vaivautunut enää välittämään. Hän oli kuullut tarpeeksi syytöksiä yhdelle elämälle.
Tärkeintä oli, että heidän kotiinsa laskeutui rauha. Jääkaappi pysyi täynnä. Rahaa alkoi jäädä säästöön nopeammin kuin ennen. Ja viimein he varasivat sen pitkään haaveillun matkan meren rannalle.
Pientä kameraa Anna ei kuitenkaan heittänyt pois. Hän pakkasi sen varovasti laatikkoon ja työnsi laatikon syvälle kaapin perälle.
Ihan varmuuden vuoksi.
Elämä osasi yllättää, eikä koskaan voinut tietää, kuka sukulaisista seuraavaksi päättäisi testata heidän ruokavarastojensa kestävyyttä.
Yhden asian Anna tiesi silti varmasti: omia rajojaan ja perhettään hän ei enää antaisi kenenkään talloa. Jos se teki hänestä joidenkin silmissä käärmeen ja saiturin, olkoon sitten niin.
Sellaista titteliä saattoi kantaa vaikka ylpeänä.
Ainakin voileivän päällä oli taas juustoa.