– Onko meille tulossa vieraita? Mikael ihmetteli ja tuijotti täyteen ladottua jääkaappia.
– Ei ole. Ajattelin vain, että terveyden kustannuksella säästäminen saa riittää, Anna vastasi hymyillen. – Sain pienen bonuksen, ja teki mieli ostaa kerrankin jotain hyvää.
Anna tiesi jo etukäteen, että Mikael mainitsisi äidilleen sekä bonuksesta että siitä, että heidän jääkaappinsa notkui ruoasta. Mikael kertoi Helenalle aina kuulumiset, tajuamatta lainkaan, että tuli samalla antaneeksi tälle vihjeen.
Juuri niin kävi. Illalla puhelimessa äitinsä kanssa jutellessaan Mikael ilmoitti iloisesti:
– Joo, Anna sai jonkinlaisen bonuksen ja osti vaikka mitä. Liha on tosi hyvää, hän aikoo tehdä huomenna gulassia. Poikkea vaikka, jos olet liikkeellä, niin saat maistaa.
Maanantaina he lähtivät töihin. Ennen kuin Anna sulki oven perässään, hän käynnisti kameran. Koko päivän hän oli kuin tulisilla hiilillä. Vähän väliä hän vilkaisi kelloa ja mietti, oliko Helena jo tullut vai oliko tämä vasta tulossa.
Mikael puolestaan oli hyvällä tuulella ja odotti illan gulassia. Hän lähetti Annalle jopa hauskan kuvan viestillä. Silloin Annaa kirpaisi. Hänen kävi miestään sääliksi, sillä edessä oli pettymys, joka osuisi syvälle.
Illalla he palasivat kotiin samaan aikaan. Asunnossa leijui makea, tunkkainen tuoksu. Se oli Helenan hajuvesi, niin voimakas ja vanhanaikainen, ettei sitä voinut erehtyä luulemaan miksikään muuksi.
– Ai, äiti on käynyt! Mikael ilahtui heti. – Varmaan kastellut kukat.
Anna ei vastannut. Hän meni suoraan keittiöön eikä edes avannut jääkaappia. Sen sijaan hän haki tikkaat, kiipesi ylös ja irrotti piilottamansa kameran.
– Mitä sinä oikein teet? Mikael pysähtyi keittiön ovelle hämmentyneenä. – Miksi sinä kiipeät sinne?
– Istu alas, Mikael, Anna sanoi rauhallisesti, vaikka hänen sormensa vapisivat hieman. – Meidän täytyy katsoa yksi asia.
– Mikä asia? Anna, et kai sinä taas aloita? Laitoitko sinä kameran? Oletko sinä ihan tosissasi? Tämä on jo vainoharhaista. Oman äitini vakoilemista!
– Jos hän ei ole ottanut mitään, sinulla ei ole mitään pelättävää, Anna sanoi terävästi. – Mutta jos hän on ottanut, sinun pitää nähdä se omin silmin.
Hän työnsi muistikortin kannettavaan. Mikael jäi seisomaan hänen taakseen ja hengitti raskaasti. Hän oli vihainen. Hänen mielestään vaimo oli menettänyt järkensä ahneuden ja epäluulojen takia.
Näytölle ilmestyi heidän keittiönsä. Aikaleima näytti puoli kahtatoista aamupäivällä.
Ulko-ovi avautui. Kuvaan astui Helena. Hänellä ei ollut kotitakkia, vaan ulkotakki, ja käsissään hän kantoi kahta suurta ostoskassia. Juuri niitä kestäviä, ruudullisia kasseja.
Ensin Helena todella meni ikkunalaudan luo ja kosketti fiikuksen multaa sormellaan. Mikael päästi voitonriemuisen tuhahduksen.
– Näetkö? Minähän sanoin.
Mutta Helena ei kastellut kukkaa. Hän kääntyi ympäri ja asteli jääkaapille kuin olisi ollut omassa keittiössään. Sitten hän veti oven auki.
Videolta näkyi selvästi, kuinka tyytyväinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän laski kassit lattialle ja alkoi siirtää tavaraa hyllyiltä niihin järjestelmällisesti, kiirehtimättä.
Ensimmäisenä mukaan lähti juusto. Sen jälkeen savumakkaraleike. Sitten Helena otti naudanlihapaketin, pyöritteli sitä käsissään kuin arvioiden painoa ja sujautti senkin kassiin.
– Äiti… Mikael henkäisi. Hänen äänensä särähti.
Helena ei pysähtynyt. Hän otti kirjolohen. Sitten voipaketin. Sen jälkeen hän avasi vihanneslaatikon ja kauhoi sieltä mukaansa puolet tomaateista ja kurkuista.
Sekään ei näyttänyt riittävän. Helena sulki jääkaapin ja siirtyi keittiökaapeille. Kassiin katosi teepaketti, kahvipurkki, Annan teetä varten ostama suklaakonvehtirasia ja Annan kauhuksi jopa nurkassa seissyt avattu pyykinpesuainepaketti.
– Mihin hän pesuainetta tarvitsee? Mikael kuiskasi. – Minähän ostin hänelle viime viikolla viiden kilon pakkauksen…
Videolla Helena paineli saaliinsa tiiviisti kasaan ja sai kassien vetoketjut kiinni vain vaivoin. Ne näyttivät selvästi painavilta. Ähisten hän nosti ne lattialta. Ennen lähtöään hän teki vielä jotakin, mikä mursi Mikaelin lopullisesti: hän kaivoi takintaskustaan puoliksi syödyn omenan, jonka oli tuonut mukanaan, asetti sen pöydälle ja nappasi pöydältä keksikulhon. Keksit hän kaatoi suoraan taskuunsa.
Sitten Helena sammutti valot ja poistui.
Tallenne päättyi. Keittiöön laskeutui niin tiheä hiljaisuus, että se tuntui melkein soivan korvissa. Ainoa ääni oli jääkaapin tasainen hurina; sen saman jääkaapin, joka oli jälleen lähes tyhjä.
Mikael meni ikkunan luo ja istuutui ikkunalaudalle. Hän painoi päänsä alas eikä sanonut mitään. Anna näki, miten hänen leukalihaksensa kiristyivät. Häneen sattui. Se kuva täydellisestä äidistä, jota hän oli kantanut mukanaan koko ikänsä, alkoi hajota hänen silmiensä edessä.
– Hän varastaa meiltä, Mikael sanoi viimein matalalla äänellä. – Ei siksi, että hän näkisi nälkää. Vaan ihan muuten vain. Kuin heinäsirkkaparvi.
– Hän ajattelee, että hänellä on siihen oikeus, Anna sanoi hiljaa. – Hänen mielestään kaikki sinun omasi kuuluu myös hänelle. Ja minä olen tässä vain joku ylimääräinen sivuhenkilö.