Hän ainoastaan valitteli puhelimessa huonoa säätä. Ruokatavarat pysyivät paikoillaan, juuri siellä missä niiden pitikin olla. Anna ehti jo hieman rauhoittua ja alkoi ajatella, että ehkä hän tosiaan oli väsymykseltään muuttunut hajamieliseksi.
Perjantaiaamuna Helena kuitenkin soitti.
– Anna, hei kultaseni, – anopin ääni oli siirappisen pehmeä. – Kuljen tänään siitä teidän läheltä, olen menossa apteekkiin. Ajattelin poiketa samalla ja kastella kukat. Mikael sanoi, että se teidän viikuna näyttää ihan nuupahtaneelta. Sääli kasvia.
– Helena, minä kastelin sen eilen, – Anna yritti sanoa vastaan.
– Voi sinua, sinähän teet aina kaiken kiireellä ja vain vähän sinne päin. Kukat tarvitsevat kunnon hoitoa ja kokeneen käden. Älä sinä huoli, minä käyn ihan hiljaa. Pistäydyn ja lähden. Keitänkö teille vaikka borssikeittoa samalla?
– Ei kiitos, meillä on ruokaa, – Anna vastasi tiukasti. Hän ei halunnut anoppia hääräämään keittiöönsä.
– No, miten vain. Minäpä tästä jatkan. Mukavaa päivää, lapsikulta.
Koko työpäivän Anna istui kuin neulojen päällä. Raporttien numerot puuroutuivat hänen silmissään. Mielikuvissa Helena työnsi oman avaimensa lukkoon, avasi oven ja astui sisään heidän kotiinsa. Mitä hän siellä teki? Penkoiko kaappeja? Tarkistiko taskuja? Vai suuntasiko hän suoraan jääkaapille?
Kotiin päästyään Anna ei riisunut kunnolla edes kenkiään, vaan kiirehti ensimmäisenä keittiöön. Sydän hakkasi niin kovaa, että tuntui kuin se olisi noussut kurkkuun.
Jääkaappi vastasi hänelle kylmällä tyhjyydellä.
Palvipaisti oli poissa. Myös voipaketti, johon hän oli tehnyt merkin, oli kadonnut. Kymmenestä munasta oli jäljellä vain kaksi. Kaikkein katkerinta oli kuitenkin se, että myös punaisen mädin purkki oli hävinnyt. Anna oli ostanut sen tarjouksesta ja piilottanut uudenvuoden varalle hyllyn perälle säilykepurkkien taakse.
Hän vajosi jakkaralle ja peitti kasvonsa käsillään. Tämä ei ollut enää huvittavaa eikä sitä voinut selittää sattumalla. Se oli röyhkeää, häikäilemätöntä varastamista. Pahinta oli, ettei hän tiennyt, miten saisi Mikaelin uskomaan itseään. Mitään todistetta ei ollut. Helena voisi väittää, ettei ollut ottanut mitään. Tai sanoa, että Anna oli itse syönyt kaiken ja unohtanut sen. Tai ettei mitään mätiä ollut koskaan ollutkaan.
Illalla heidän välillään käytiin raskas keskustelu.
– Mikael, mäti on kadonnut. Samoin liha ja voi, – Anna sanoi, kun mies söi päivällistä. Suunnitellun liharuoan sijaan oli ollut pakko keittää pakastepelmenejä.
Mikael laski haarukan lautaselle. Hänen kasvonsa synkkenivät.
– Taasko? Anna, sinä alat pelottaa minua. Pitäisikö sinun käydä lääkärissä? Vaikka neurologilla? Miten mäti voi noin vain kadota?
– Sinun äitisi kävi tänään täällä.
– Entä sitten? Hän tuli kastelemaan kukkia! Luuletko sinä tosissasi, että minun äitini, korkeasti koulutettu ihminen ja entinen opettaja, varastaisi omalta pojaltaan ruokaa? Miksi ihmeessä? Hän saa eläkettä, ja minä annan hänelle joka kuukausi vähän rahaa lisäksi.
Anna jähmettyi.
– Sinä annat hänelle rahaa? Kuinka paljon?
Mikael hämmentyi ja käänsi katseensa pois.
– No… jotain viisikymmentä, joskus seitsemänkymmentä euroa. Lääkkeisiin ja laskuihin. Yksin on vaikeaa.
– Viisikymmentä tai seitsemänkymmentä euroa, – Anna toisti hitaasti. – Mikael, meillä on asuntolaina. Emme ole käyneet lomalla kolmeen vuoteen. Ja sinä annat äidillesi rahaa minun selkäni takana?
– Hän on minun äitini! – Mikael räjähti. – Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä jokaisesta eurosta, jonka annan omille vanhemmilleni! Ja lopeta hänen syyttämisensä. Jos sinä olet hajamielinen tai et osaa käyttää rahaa järkevästi, älä kaada sitä muiden niskaan!
Sinä iltana he menivät ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkumaan toivottamatta toisilleen hyvää yötä. Anna makasi pimeässä, tuijotti kattoa ja kuunteli miehensä loukkaantunutta tuhinaa. Hänen sisällään alkoi hiljalleen kovettua kylmä päätös. Nyt ei riittäisi, että hän saisi tietää totuuden. Hänen täytyi myös pystyä todistamaan se. Niin aukottomasti, ettei Mikael löytäisi enää ainoatakaan selitystä.
Seuraavana päivänä, lauantaina, Anna ajoi elektroniikkaliikkeeseen. Hän keskusteli myyjän kanssa pitkään ja valitsi kameraa huolellisesti. Sen piti olla pieni, huomaamaton, tallentaa muistikortille ja käynnistyä liikkeestä.
– Tämä malli sopisi siihen, – keltaiseen paitaan pukeutunut nuori mies sanoi ja ojensi hänelle pienen mustan laitteen. – HD-kuva, tallentaa myös äänen, akku kestää jopa viikon. Sen voi piilottaa hyllylle tai vaikka kirjojen taakse.
Kun Anna palasi kotiin, Mikael oli autotallilla. Hän ryhtyi heti asentamaan kameraa. Paras paikka löytyi keittiökaapiston ylähyllyltä, jossa säilytettiin harvoin käytettyjä maljakoita ja vanhaa kahviastiastoa. Anna asetti kameran sokerikon ja laakerinlehtipurkin väliin ja suuntasi linssin suoraan kohti jääkaappia sekä osaa työtasosta. Alhaalta sitä ei nähnyt lainkaan, mutta näkymä oli erinomainen.
Nyt tarvittiin vielä syötti.
Sunnuntaina Anna täytti jääkaapin tarkoituksellisen näyttävästi Mikaelin nähden. Hän osti kallista savumakkaraleikettä, palan hyvää juustoa, taas kerran, kilon jäähdytettyä naudanlihaa, kirjolohta, hedelmiä ja suuren rasian suklaakonvehteja.
Mikael jäi katsomaan ostosten määrää silmin nähden yllättyneenä.